Istun tyttäreni vuoteen reunalla ja hieron hänen jalkojaan. Niihin sattuu. Sattuu niin kovasti, että hetkeä aikaisemmin kipu on saanut tyttäreni huutamaan ja kiemurtelemaan sängyssään kiukkuisena. Kipu, joka on tyhmä, on saatava ulos jollain tavalla. Kyynel poskella tyttäreni kysyy, miksi häneen sattuu. Selitän parhaani mukaan lapselleni, että hän kasvaa, hänen jalkansa kasvavat ja voimistuvat ja hänestä tulee vähitellen isompi tyttö. ”En minä halua kasvaa. En halua isoksi. Haluan olla pieni”, tyttäreni sanoo. ”Sinä olet aina minun pieni tyttöni, sittenkin kun olet iso”, lohdutan. Hetken hiljaisuuden jälkeen tyttäreni kysyy katsoen minua vakavana: ”Loppuuko se kipu sitten, kun olen kasvanut ihan, ihan, ihan isoksi?” Mieleni tekee sanoa, että kipu kuuluu elämään. Se ei koskaan katoa – se vain muuttaa muotoaan. Katson kuitenkin lastani vain silmiin ja vakuutan, että kun hänen jalkansa ovat kasvaneet täyteen mittaansa, niihin ei enää koske. Tämä vastaus riittää tyttärelleni ja pian hän vaipuu syvään, rauhalliseen uneen.

Jään vielä yön hiljaisuuden laskeutuessa yllemme pohtimaan tyttäreni kysymystä. Vaikka oman lapseni kohdalla kysymys ei olekaan sairaudesta tai elämän ja kuoleman välillä käytävästä kamppailusta, johdattaa hänen kysymyksensä kuitenkin aiheen ääreen, joka koskettaa meitä kaikkia.

Toivoisin niin voivani sanoa lapselleni, että kipu lakkaa saavutettuamme tietyn iän, mutta näin harvoin on. Me aikuisetkin kärsimme kasvukivuista. Meistä jokainen kohtaa fyysistä ja henkistä kipua elämänsä aikana. Jokaisella on omat kipupisteensä, elämän eteen tuomat käänteet, joiden kohtaaminen sattuu. Kipu voi olla niin suurta, että se musertaa meidät henkisesti. Sen lisäksi, että mieli järkkyy, myös sisimpämme voi saada iskun, josta toipuminen vie aikaa.

Sanotaan, että se mikä ei tapa vahvistaa. Nämä sanat voivat tuntua ironisilta ja loukkaavilta silloin, kun ihminen kamppailee kärsimyksen ja henkisen kivun keskellä. Niissä piilee kuitenkin totuus. Kärsimys itsessään ei jalosta tai tee ihmistä sen paremmaksi. Vasta löydettyään kärsimyksen alla piilevän voiman kasvuun, kärsimyksestä voi tulla inhimillinen ja hyväksyttävämpi osa elämää. Uskon, että kukaan tai mikään ei voi meitä lopulta auttaa kipumme keskellä, jos emme itse näe elämälle ja sen myötä kärsimyksellemme tarkoitusta ja ymmärrä, että vain ihmisen oma sisäinen voima pystyy nostamaan hänet ulkoisen kohtalonsa yläpuolelle.

Ensi kohtaamisemme maailman kanssa ei ole kivuton. Me joudumme kohdun syleilevästä lämmöstä keskelle loisteputkin valaistua kylmää maailmaa. Syntymäksi kutsuttu tapahtuma on niin syntyvälle lapselle kuin hänen äidilleen voimia vievä ja raskas. Jokainen äiti kuitenkin tietää, että tuo kipu on välttämätöntä – se on kipua, joka vie eteenpäin, jolla on tarkoitus. Sen seurauksena maailmaan syntyy uusi elämä. Jokainen vastasyntynyt puolestaan näyttää unohtavan kärsimyksensä päästessään äidin rinnalle, rakkaudelliseen kosketukseen. Voisiko henkiseen kipuun suhtautua elämämme myöhemmissä vaiheissa samalla tavoin – nähdä sen mahdollisuutena jonkin uuden syntymiselle?

Kipu kuuluu luonnollisena osana elämään eikä sitä voi välttää. Tärkeintä on silloin, että on joku jolle kasvukivuistaan voi kertoa. Joku joka kuuntelee ja ottaa kiinni kädestä, koskettaa hellästi ja on vain siinä vierellä.

Kasvaminen tekee kipeää, mutta sillä on tarkoituksensa. Kivun kautta voimme kasvaa täyteen mittaamme – tai ainakin piirun verran lähemmäs sitä.

”Todelliset siunaukset ilmentyvät usein kivun, menetyksen ja pettymyksen muodoissa. Olkaamme kärsivällisiä ja pian näemme ne niiden oikeissa muodoissa.” — Joseph Addison

 

Lue lisää Marin järjestämistä työyhteisöille ja yksityisille suunnatuista valmennuksista ja kursseista osoitteesta www.intovaattori.fi. Tulevista yksityisille suunnatuista kursseista saat tietoa myös seuraamalla Marin päivityksiä Facebookissa.

Kommentoi!

kommenttia