Raato on loppuun kaluttu ja soveltuvin osin hyödynnetty, eloton jäännös.

Raato on sukua raakille. Kehäraakki on urheilija, joka on parhaat päivänsä nähnyt, eikä ymmärrä siirtyä katsomon puolelle.

Kehäraakkeja on liikaa uraputkessa. Eivät ymmärrä siirtyä katsomoon. Eivät opi enää uutta – ikään kuin opitulla ja koetulla ei olisi mitään arvoa. Historia on muka mennyttä, vaikka se toistaa itseään, kuten Atlantin toisella puolella hallitsijavalinnoissa nähdään.

Raakkeja kehissä. Maanisia maratoonareita vuodesta toiseen, jäykkään juoksuasentoon jähmettyneinä. Viisikymppinen mainosmies, jonka edesottamuksia kuuntelemme kohteliaasti, sillä hänellä on kontakteja. Kaluamaton raato siis.

Arki on erityisen raadollista. Jokaiselle. Tuska on tasa-arvoa, kuin prinsessa ja herne. Aika on oikeudenmukainen, kuin aurinko. Rikas tarpoo loskassa, kun kello käy. Äly ei pelasta häpeältä. Viruskaan ei kysy kantajaltaan papereita tai luottokorttia ennen sisään astumista.

Olin äitini kanssa pankissa. Raadollinen reissu kaikkinensa. Aloitin virtuaalitapaamisesta äidin asioista liikepankin kanssa. Siitä päädyimme ajanvaraukseen fyysiseen konttoriin, jonne valmistelujen jälkeen (kuten ”Ei ole mitään hienoja vaatteita”), vaivalloinen kävely rollaattorin kanssa.

– Saanko henkilöllisyystodistuksen?

Passi on vanhentunut, ei ole enää tarvetta matkustella. Ajokortin äiti on heittänyt pois, kun ei ole aikeita ajaa autoa

– Oliko ajokorttinne sellainen pienikokoinen, muovinen?

– Ei, vaan pahvinen.

– Hah hah! Sellainen ei ole ollut pätevä enää vuosiin!

Ja niin äitiä ei ollut virallisesti olemassa pankissa. Vaikka siinä hän istui meidän kanssamme, muisti syntymäpaikkansa, oli muistanut käydä wc:ssä ja kammata tukkansa. Eipä tärkeä episodi kaikkinensa, mutta hivenen raadollinen.

Rajuja, rankkoja kohtaloita tapaa siellä täällä. Ainakin peltohiiren näkökulmasta. Elämä on joskus korppikotka kyyhkyseksi naamioituneena, toisinaan ja toisaalla kyyhkynen korppikotkan roolissa. Raadollista on juuri se, ettemme tunne ja hallitse elämän rooleja.

Mutta kun tarpeeksi uskot vain hyvään ja unelmiisi, näet vain kyyhkysen.

Sehän toimii, ajoittain. Kohtaukset, joissa unelmat särkyvät, ammutaan alas ja poistuvat näytelmästä. Siksi me kuulemme vain unelmista, jotka vielä elävät, ensi-ilta on niin odotettu! Vaikka jokainen unelma kuolee aikanaan.

Sillä elämä on – aluksi – raadollista. Syntymä on raadollista, verta ja hikeä. Geenien lottoarvontaa.

Raato maatuu aikanaan. Ja maa antaa ravinnon, se on kaiken alku. Niinpä unelmat ovat oikeastaan vain todellisen elämän preludi. Niiden täytyy kuolla, jotta jotain uutta syntyisi.

Ihminenhän ei unelmoi jostakin, jota hän ei vielä tunne. Unelmat ovat heijasteita historiasta, jota hamuamme tähän päivään. Jotain, jota olemme nähneet, mutta käsi ei ole yltänyt sinne asti. Emmekä vielä ymmärrä, miksi näin ei ollut edes tarkoitus.

Jotta unelma voi toteutua, tarvitaan siis rakennusaineiksi olemassa olevaa.

Raato on siis unelman eteinen.

Kommentoi!

kommenttia