Älä huoli – elämä kantaa sinua!

Sydän

_IMG2879Puhuin 11.4.2016 Viisas Elämä -klubin maanantai-illassa. Puheeni otsikkona oli kysymys Kuka minä olen? eli mikä on todellinen identiteettini inhimillisen rahikaisuuteni takana. Meitä oli noin 30 ihmistä pohtimassa näitä elämän syntyjä syviä, muistuttamassa toinen toisiamme siitä pyhästä lähteestä, joka kumpuaa meidän kaikkien kautta ja tulee näkyväksi elämän loputtomana moninaisuutena. Me keskityimme ja tavoitimme, tunsimme yhdessä pyhän kosketuksen kukin omalla tavallamme.

Parituntisen nopeasti kiitäneen yhteisen hetken loppupuolella eräs ikäiseni mies nosti kätensä ja antoi minulle ihmeellisen lahjan. Hän kertoi olleensa 25 vuotta sitten mukana Espoon työväenopistolla vetämässäni kahdeksan ihmisen ryhmässä, joka oli sukeltanut syvälle tämän yhteisen maailmamme saloihin yhden lukukauden ajan. Hän kertoi tuon kurssin muuttaneen hänen elämänsä suunnan, aloittaneen uuden kulun. Hän oli usein kertonut siitä ystävilleen ja pohtinut monasti kaikkea yhdessä jakamaamme. Tänä keväisenä iltana pääsimme jatkamaan tuota jakamista…

Tilaisuuden jälkeen eräs nuori mies halusi kertoa minulle omista henkilökohtaisista tunnoistaan. Lähdimme kävelemään kohti kaupungin keskustaa, jakamaan kauniissa kevätillassa omia kokemuksiamme ja omaa ymmärrystämme. Muistan sanoneeni hänelle moneen kertaan eri tavoin, että ei ole mitään syytä huoleen. Että kaikki huoli – oli syynä tai aiheena mikä tahansa – tuottaa väistämättä pelkoa ja ahdistusta sekä ylläpitää niin maailmamme kuin mielemmekin sekasortoista tilaa.

Huolehtiminen ei kannata! Huoli ei koskaan ole ratkaisu mihinkään meidän haasteistamme, sillä huoli pysähdyttää, jähmettää ja vähentää oivallisten uusien ratkaisujen määrää. Huoli on aina haaste, eli vielä kohtaamaton osa itseämme, joka kohdattuna jättää jälkeensä ilon valon sekä tuosta kokemuksesta kasvaneen viisauden. Huoli on ilo (uh)!

_IMG1436Kun erosimme Helsingin rautatieasemalla oli viimeinen tervehdykseni tuolle uudelle ystävälle hetken pyhyydestä noussut: ”Älä huoli!” Astuin kepein askelin hotellilleni nukkumaan hetkeksi ennen kuin kävelin takaisin asemalle ehtiäkseni aamulla viiden jälkeen lähtevään junaan, joka vei minut Turkuun ja kotiin Ahvenanmaalle vievälle lautalle.

Olin ennen maanantaista puhettani ollut matkassa jo kolme yötä käytyäni ensin Seinäjoella järjestetyillä vapaaehtoisten rikossovittelijoiden vuosipäivillä. Olin reilu vuosi sitten innostunut tuon toimen tarjoamista mahdollisuuksista auttaa ihmisiä ratkaisemaan yhteiset konfliktinsa ilman, että ne täytyisi luovuttaa tuomioistuimen kalliin ja kylmän koneiston ratkaistaviksi. Olin kouluttautunut alalle ja saanut kokea ihmeitä yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat valmiita ylittämään oman persoonansa loukatut rajat ja astumaan yhteiseen ymmärrykseen ja iloon. Nuo hetket ovat kullan arvoisia!

Juuri ennen matkalle lähtöäni olimme vaimoni kanssa tiedostamattamme aktivoineet toinen toistemme syvimmät haavat, eli juuri ne varjot joiden kohtaamiseksi ja ymmärtämiseksi olimme avioliittomme reilun kahden vuoden aikana tehneet jo paljon työtä. Olin matkani ajan hänen suhteensa kuin pysähtyneessä ja tyhjässä tilassa, en tiennyt miten tästä edetään. Hänen soittaessaan matkan loppupuolella tajusin hänenkin kulkeneen samantapaisessa tilassa. Elämämme oli auki, emme tienneet miten edetä…

Kun lopulta tulin kotiin ei vaimoni ollut kotona, mutta työpöydälläni oli hänen kirjoittamansa kirje ja raportti hänen tuntemuksistaan poissaoloni aikana. Luin sen. Kirjeen viimeiset rivit osuivat herkkään paikkaan matkustamisesta vielä väsyneessä mielelläsi. Tunsin loukkaantumisen ja huolen nousevan mieleeni.

Lähdin koiran kanssa kävelylle talomme takaisiin suuriin metsiin. Kuljimme aurinkoisessa kevätsäässä avarien niittyjen yli satumaisiin metsiin ja ylös korkealle pehmeiden sammalien ja jäkälien peittämälle kalliolle, josta avautuvat laajat näkymät Ahvenanmaan saaristoon. Kuljin luonnon harmoniassa kantaen tuttua huolen siementä. Samalla kuulin mielessäni oman ääneni edelliseltä illalta, kaikkien niiden viisaiden sanojen kaiun, jotka olivat eilen käyneet kauttani. Noiden sanojen harmonia yhdessä luonnon kauneuden kanssa herätti minut, sai minut heräämään loukkaantumiseni turtumuksesta, sen vanhoista varjoista. Muistin oman todellisen ja ikuisen olentoni, sen joka ei ole koskaan loukkaantunut, sen joka eilen puheeni jälkeen muistutti kanssani kävellyttä nuorta miestä siitä, että ei ole mitään syytä huolehtia.

_IMG1572aAstuin kepein askelin takaisin kotiin ja kohtasin pihalla pyykkiä ripustamassa olleen vaimoni omassa uudessa herkästi tunnustelevassa voimassani. Olin huoleton…ja kohtasimme molemmat uudessa ikuisessa viattomuudessa, siinä joka on aina mahdollinen ja läsnä, sillä se antaa kaikkien meidän sydämelle rytmin ja voiman. Myöhemmin ymmärsin miten puhuessani Viisas Elämä -klubilla olin antautunut sisältäni kumpuavalle viisaudelle, jonka merkityksen olin nyt saanut kokea myös oman elämäni arkisessa käytännössä. Rakkauden palveleminen ja välittäminen auttoi minua kasvamaan omien vanhojen varjojeni läpi. Kiitos siitä!

Kommentoi!

kommenttia