Asuuko sinussa koditon pikkutyttö tai -poika?

Koditon katsoo ruudun takaa maailmaa – yksin, yksinäisenä. Ulkopuolella siitä, mitä hän haluaisi. Kaikesta siitä, mihin hän haluaisi kuulua ja missä haluaisi olla osallisena. Oi miksi hän ei pääse sisään? Miksi häntä ei kutsuta mukaan?
Hän on yrittänyt. Tosissaan, kaikkensa. Mikään ei ole riittänyt. Käsi on kurottanut. Pää on yrittänyt ymmärtää ja oppia. Aina joku muu on ehtinyt ensin, kiilannut sivusta eteen. Jälleen hän on jäänyt koputtamaan oveen. Yksinäisenä. Ulkopuolella, häpeissään.

Hän miettii: ”Mitä jos lakkaisin yrittämästä jotakin, mikä ei vain onnistu? Mitä jos seisahtuisin hetkeksi kuulostelemaan sitä ainoaa asiaa, mikä minulla oikeasti elämässäni on? Tätä hetkeä. Kaikki muu on vain kuvitelmaa. Mitäköhän huomaisin?”

Hän havaitsee: ”Minussa on iso yksinäisyyden haava, koditon osa. Se on kuiskaus menneisyydestäni. Ajasta, jolloin olin liian pieni olemaan yksin. Minun olisi kuulunut saada tuntea itseni tervetulleeksi tähän maailmaan – sellaisena kuin olin. Yhdessä, yhteydessä, kuuluen pieneen ja isoon ihmisyhteisöön. Leikkien tietäni aikuisuuteen, vahvistuen juuri minuna. Löytääkseni oman paikkani aikuisena. Tehdäkseni sitä, miksi olen tähän maailmaan syntynyt.”

Hän jatkaa: ”Tämä vanha yksinäinen osa minua kaipaa kotiin itseeni. Sen kipu huutaa isosti apua – niin kuin monesti aiemmin ja silloin kauan sitten. Tämän hetken täyttymykset eivät koskaan sulje haavaa kuin hetkeksi. Jokainen uusi luopuminen saa sen itkemään ja sydämen särkymään. Vain rakkaus voi saada sen reunat kuroutumaan umpeen. Voin lakata pyytämästä, että maailma täyttäisi itkevän aukon. Maailma ei siihen kykene. Haavani kaipaa vain hyväksyvää rakkauttani ja tietoa, että ympäristön olisi kuulunut tarjota tämä rakkaus minulle – kauan sitten. Tahdon antaa kodittomalleni osalleni rakkautta – mahdollisuuden löytää tie kotiin itseeni nyt.”

Hän miettii myös: ”Mistä voin olla kiitollinen?”

Hän huomaa miten paljon hänellä onkaan pieniä hyviä asioita elämässä: ”Minulla on lämmintä peiton alla. Voin luottaa maan syleilyyn. Se on tuki, joka minulla on aina ollut ja voin luottaa, että se tulee ikuisesti olemaan. Olen kiitollinen auringon valosta, mahdollisuuksista, joita avautuu jokaisena uutena hetkenä. Olen kiitollinen kaikesta päättyneestä: töistä, joita olen saanut sydämelläni tehdä. Olen kiitollinen kodistani, perheestäni ja aidoista ystävistäni. Kaikesta rakkaudesta, jota minulle on osoitettu. Olen kiitollinen rakkaudesta, jota minä olen kyennyt ja saanut välittää toisille ihmisille – elämälle tällä kauniilla planeetalla.”

Hän katsoo eteenpäin: ”Annan mielessäni tilaa unelmieni toteutua. Luotan, että joka kerta ne toteutuvat parhaalla mahdollisella tavalla. Minä en voi tietää, mikä on se paras tapa. Olen kiitollinen kaikesta opista, jota matka unelmiini tarjoaa. Tehtäväni tässä elämässä on saada rakastaa ja tuoda omat lahjani rakkaudella maailmaan. Annan tälle mahdollisuuden. Tietämättä aina miten. Askel kerrallaan.”

 

Riitta Saarikko

www.viisaskeho.fi

Erilaiset kodittomat osat voivat tehdä uskomattoman kipeää ja estää meitä näkemään omia unelmiamme ja saavuttamasta niitä. Aloitan kollegani Pirjo Salon kanssa marraskuussa 2017 Kotona kehossa -valmennuksen. Se tukee sisäistä kasvua omaan täyteen potentiaaliin, opettaa taitoa rakastaa itseä ja löytää tasapainoa olla yhteydessä omaan kehoon, tunteisiin ja intuitioon. Tutustu valmennukseen täältä….

 

Kommentoi!

kommenttia