• Etusivu
  • Blogit
  • Entä jos tavoiteltaisiin joskus laatua määrän sijaan?

Entä jos tavoiteltaisiin joskus laatua määrän sijaan?

Edessämme on jatkuvasti liikaa mielenkiintoista ja oleellista tarjontaa. Liian iso henkinen ja sosiaalinen seisova pöytä, kattaus on aina auki. Tapahtumia, tilaisuuksia, tehtäviä, kokoontumisia, kirjoja, artikkeleita.

Katson tilannetta kahdelta suunnalta: Osan ajasta olen ikään kuin all inclusive –hotellin vieras. En millään pysty maistamaan, en edes huomaamaan kaikkea tarjolla olevia ruokalajeja, toinen toistaan herkullisempia. Usein otan lautaselle liikaa ja joudun jättämään. Halusin maistaa, tutustua, mutta en sittenkään ehdi, jaksa ja pysty. Tietokoneellani ja puhelimessani vilahtelee otsikoita. Vain murto-osaan ehdin tutustua edes hetken verran, lukemattomia kirjoja odottaa pino.

Toisen osan ajasta olen ikään kuin se kokki keittiössä, jonka työkentäksi on muovautunut seisovan pöydän salaattipöydän lisukkeet. Oliiveja, kapriksia, marinoituja jalopenoja, kastikkeita, siemeniä. Yksi pieni osa kokonaisuudesta. Saatan viettää messuilla aikaa ja löytää aivan uuden lisukkeen, jonka laitan tarjolle. Harva sitä huomaakaan. Ja se oli minun tämän vuoden löytöni, se varmasti parantaa tätä pöydän tarjontaa. Kehitämme tarjontaa entistä nopeammin, vaihtelua ja laajempaa henkistä kattausta asiakkaille. Kilpailu kiristyy. Ja jokainen miettiin aika ajoin, mitä järkeä tässä enää on. Yhtä hyvin voi puolihuolimattomasti heittää tarjolle sitä sun tätä.

Käytän yhdessä toimittajien ja tuottajien kanssa tuntikausia ohjelman tai lehtiartikkelin tekoon. Samaan aikaan kun artikkeli, ohjelma ja kirja tulevat ulos, tulee kymmeniä muitakin. Seisova pöytä on liian iso. Harva edes huomaa, että tuo ohjelma tai artikkeli on tullut ulos. Seuraavassa hetkessä ne ovat jo vanhoja, uutta sisältöä tulee jatkuvasti lisää. Nopeasykkeisempää, raflaavampaa. Kirkkaampia värejä seisovassa pöydässä. ”On oltava kilpailijoita nopeampi, kekseliäämpi, ketterämpi.” Niinkö? Entä sitten, kun ei enää jaksa. Tuotannon tahti turhauttaa, syke hengästyttää.

Otan kolmannen roolin: kokki lomalla. Häntä ei kaivattu loman aikana, hotelli pärjäsi mainiosti ilman ja tarvittaessa löytyy monta tuuraajaa. Jätän kirjoittamatta blogin tai kokonaisen kirjan, en menekään kiireiseen haastatteluun. Maailma pyörii oivallisesti ilman niitä. Seuraavana päivänä olen itse hotellivieras, joka jättää päivän toisen kattauksen väliin. En taida menettää mitään. Eivät muutkaan.

Onkohan maailma kellahtamassa ympäri sellaisilla tavoilla, jotka tulevat muuttamaan elämäämme suorastaan radikaalisti?
Kun riittävän monta kertaa jätämme väliin jotain, joko omaa suoritetta tai ulkoisten suoritteiden vastaanottamista, olemme huomanneet jo, että emme jääkään paitsi mistään oleellisesta. Yksi asiakastilaisuus kolmen vuosittaisen sijaan ei ole vähentänyt asiakkaita – nosto yhdestä kolmeen ei nimittäin lisää niitä, sen huomasimme jo aiemmin. Kaksi tuntia tv:n katselua viikossa riittää mainiosti. Kaksi kokousta neljän sijaan ja kolme tuntia kuntoilua kahdeksan tunnin sijaan riittää hyvin, fiksusti käytettynä toki. Jos jokin ohitettu on oikeasti oleellista ja tärkeää, se tulee vastaan uudelleen, ehkä uudelle lautaselle katettuna. Ehkä se ponnahtaa esiin peräti omasta muistista.

Downshiftaustako? Kun karsimme liikaa hyvää, sen alta paljastuu aikatilaa. Se ei ole tyhjää, mitätöntä. Se on syvempää, rikkaampaa, sen syke on voimakkaampi ja rauhallisempi. kuin huippukuntoisen urheilijan syke verrattuna liikaa treenaavaan kuntoilijaan. Aikatila on se voima, jolla tästä eteenpäin voitetaan maailmassa. Kun otan pöydästä vain leipää ja voita, kiinnitän huomiota sen makuun erityisellä tavalla. Kun luen vain yhden kirjan, luen sen huolella, keskittyen, sulatellen – jopa kirjan antia elämään vieden.

Vierailimme taannoin 60-luvun kartanossa, joka on rakennettu erityisellä arvostuksella: paitsi tulevien talon asukkaiden ja vierailijoiden, myös oman työn, ajan ja ammattiylpeyden arvostuksella. Jokainen ikkunan yksityiskohta oli tarkkaan mietitty ja huolella toteutettu. Niitä tullaan ihailemaan vielä vuosikymmenien päästäkin.

Aikatila nostaa esiin syvää laatua. Ei olekaan kyse vain karsimisesta, vaan kohtaamisten laatuun panostamisesta, sekä tuottajan että vastaanottajan puolelta. Miten katson, kuuntelen, kohtaan? En silmäile enää kolmea dokumenttia viikossa sivusilmällä sohvalta, katson yhden dokumentin kuukaudessa vain siihen keskittyen. Ohjelma koskettaa minua aivan toisella tavalla. Keskustelen siitä kollegan kanssa seuraavalla viikolla. Puhumme ohjelmasta ajan kanssa. Suosittelen sitä tutuille. Kun itse teen ohjelmaa tai artikkelia, keskityn siihen kuin se olisi erittäin harvinaislaatuinen tilaisuus. Kun kysyn lapseltani päivän päätteeksi, millainen päivä hänellä on ollut, teen sen ajan kanssa ja vahvasti sydämestäni läsnä ollen. Kuulen tunteen sanojen takana.

Nyt on muotia opetella tuottamaan niin sanottuna sisältöä jatkuvalla syötöllä sähköiseen mediaan. Huomaajia ja reagoijia on silti jatkuvasti vähemmän, alati lisääntyvät julkaisut eivät jätä vaikutusta. Nykyisin puhuja saa maksaa yleisöstä, ei toisinpäin.
Pois kyydistä ei uskalla jättäytyä, kun toiset rynnivät päälle ja tyhjentävät pöydän. Mutta miksi juosta, kun on jo täynnä? Pohdin, kumpi on haitallisempaa: lautanen täytettynä eri ruokalajeilla, joita ei jaksakaan syödä, vaikka teki mieli vähän maistaa, vai se, että tarjolla oli vain niin hyvää leipää ja voita, etten ole sitä koskaan aiemmin maistanut.

Tuolla upeassa kartanorakennuksessa söimme peuraa, joka oli erityisellä tavalla arvostaen valmistettu, resepti hioutunut ajan kuluessa. Tuo vuosittainen peura-ateria on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Kerran vuodessa lihaa riittää minulle, olen kasvis-kalasyöjä, mutta olen valmis tekemään paljon, jotta saisin kokea sen vuosittain. Vain pala peuraa, ei pitkää ruokalistaa.

Runsaudenpulassa elämme pula-aikaa aikatilasta. Sen seurauksena syvä laatu muuttuu uhanalaiseksi. Jos kohtaamiseen oman työn kanssa ei panosteta, työn laatu ei voi olla poikkeuksellista. Määrä korvaa tällä hetkellä laadun lähes joka puolella. Yhtä lailla jos asiakkaana en panosta kohtaamiseen palveluntarjoajan kanssa, en voi saada palvelusta erityistä kokemusta. Turha on toivoa lisää uutta, raflaavia fiiliksiä, isolla kädellä roiskittua sykähdyttävyyttä, oppia rakentamaan mekaanisesti koskettavia tarinoita kuorrutteeksi kakulle, joka on ihan hyvää toki sisältä, mutta jota on tarjolla joka käänteessä.

Kokki palaa lomalta syvän laadun ääreen.

Teksti on ote viimesimmästä Viisas Elämä -kirjastani Jaksaa, jaksaa!  Näkökulmia vaaralliseen ja kantavaan vahvuuteen. Aikatilan raivaamisesta kerron lisää myös Viisas Elämä -klubilla 6.6.2016  

Kommentoi!

kommenttia