• Etusivu
  • Blogit
  • Kuka minä olen? eli kysymys joka parantaa maailman tuskan

Kuka minä olen? eli kysymys joka parantaa maailman tuskan

Elämäntuska on kirjailijoiden, runoilijoiden ja taiteilijoiden perimmäinen liikuttaja, se voima, joka pitää heidän luomistyönsä liikkeellä. Kysyin kerran eräältä tunnetulta kirjailijalta eikö hän haluaisi kohdata tuskaansa ja vapautua sen kahleista. Hän kauhistui ajatustakin. Tuska pitää hänet liikkeellä, pakottaa hänet luomaan yhä uutta ja ihmeellistä. Hän on riippuvainen tuskastaan, sillä ilman sitä hänen luomisensa loppuu, hän ajautuu masennuksen mustaan aukkoon.

Yhteinen maailmamme uskoo, että tuskaa ei voi kohdata, että ihmisen perimmäistä vaivaa ei voi helpottaa eikä ratkaista. Tiedän myös useimpien meistä kieltävän oman tuskansa – Ei minua mikään vaivaa! – ja silti itse kukin meistä oman elämän tuskansa vankina koettaa mitä moninaisimmin keinoin paeta sitä, peittää sen tai ainakin lievittää sitä erilaisilla riippuvaisuutta aiheuttavilla toimilla kuten työnteolla, seksillä, yrittäjyydellä, vallanhimolla, läheisyydellä, huumeilla, tupakalla, alkoholilla, internetillä, kännykällä, väkivallalla ja monilla muilla keinoilla, jotka lievittävät sielumme syvää tuskaa hetkellisesti. Maailmamme oravanpyörä pyörii minunkin peitetyn tuskani voimalla.

Koko maailmamme on rakentunut tuon alitajuisen tuskan kieltämisen, peittämisen ja lievittämisen ympärille, me teemme yhdessä kaikkemme ollaksemme näkemättä ja kokematta sieluamme jäytävää ahdistusta. Me kaikki juoksemme karkuun oman hirvittävän tyhjyytemme varjoa, pelkoa että meistä ei jäisi mitään jäljelle ilman tuskamme väistämisestä kasvavaa luovuutta.

Silti olen uskonut maailmani tuskan olevan kohdattavissani. Olen tiennyt mahdolliseksi ylittää tuon mieleni materiaan piirretyn näkymättömän rajan, joka sanoo että ihmisen syvimmän elämäntuskan kohtaaminen ja vapauttaminen on mahdotonta ja vaarallista.

Minäkin olen käyttänyt kaikkia tuntemiani keinoja sieluni tuskan hallitsemiseksi tai hillitsemiseksi; juonut kahvia ja punaviiniä, polttanut piippua ja etsinyt unohdusta seksistä ja syömisestäkin. Ei edes kova työnteko ole helpottanut tuskaani. Olen ollut jumissa, kunnes eräänä pimeänä talvisena iltana päätin pysähtyä ja kohdata tuon mieltäni kalvavan tuskan. Istuin sohvalle ja jäin paikoilleni nimettömän tuskani kanssa. Tunsin sen täysin ja puhtaasti, tunsin sen kokonaan yrittämättä tehdä sille mitään, etsimättä syitä tai syyllisiä. Olin yksin tuskani kanssa. Olin yhtä kokemukseni kanssa.

Olin tuskani kanssa maailmani laidalla, kaikki oli pelissä, kaikki oli mahdollista. Tuossa puhtaassa hetkessä kumpusi mieleni syvyyksistä kaiken luomisen kerran aloittanut kysymys ”Kuka minä olen?”

Annoin kysymyksen kaikua tuskan kokemukseen pysähtyneessä mielessä. Annoin sen kaikua odottamatta mitään vastausta, pyrkimättä mihinkään. Kysyin hiljaa mutta hyvin tietoisena mielessäni kerta toisensa jälkeen kunnes vastaus kumpusi mieleni syvyydestä.

Vastaus oli yksinkertaisen ilon helpotus, tieto ja tunne siitä, että tuskani oli lopultakin kuultu ja kohdattu. Kaikkeus minussa oli kuullut kysymykseni ja ottanut sen kautta vastaan yksityisen ja inhimillisen tuskani, sen joka yhteisestä erillisyyden kokemuksesta kumpuaa. Kaikkeuden sylissä tuskani oli muuntunut iloksi ja viisaudeksi.

Ilo on alun energia – alussa oli ilo – ja viisaus on se mitä puhtaasti loppuun saatetusta kokemuksesta jää jäljelle sen yhtyessä alun iloiseen ja ikuiseen voimaan meidän sisimmässämme.

PS. Tässä puheeni samasta aiheesta kevään 2016 Hengen ja tiedon messuilta:

Kommentoi!

kommenttia