Kun ei voi muuta kuin antautua olevalle

Valmistautumista antautumiselle

Tänä kesänä, kiitos mm. kuun- ja auringonpimennysten, on noussut käsiteltäväksi jälleen monta tuttua, ennenkin käsiteltyä teemaa. Voimakkaampina ja syvemmältä, kuin koskaan. Yksi iso aihe on ollut antautuminen, jossa oikestaan yhdistyy hyväksyminen ja luottaminen. Aihe on koskettanut minua syvästi ja jostain syystä siihen liittyen on noussut toistuvasti ajatus Suomen Kansalaissodasta sata vuotta sitten.

Kävin jokin aika sitten ensimmäisen kerran isäni haudalla hänen hautajaistensa jälkeen ja tein samalla muistomatkan hänen synnyinseuduilleen Tampereen Pispalaan. Kuljeskelin Pispalan katuja ja ihastelin Pyynikinharjun jylhiä maisemia. Siellä koin vahvasti, kuinka punaiset ja valkoiset, oman maan kansalaiset, ovat toisiaan vastaan taistelleet. Yhtäkkiä tunsin isäni ja hänen isänsä, punaisten puolesta taistelleen, vahvan läsnäolon. Yhdistin nuo voimakkaat tunteet perheessä vuosia jatkuneeseen taistoon ”omia vastaan”. Yhteys löytyi myös omaan sisäiseen pelon ja rakkauden taisteluun, joka jälleen kerran oli alkanut muistuttaa itsestään.

Punainen ja valkoinen yhdistyvät

Tajusin, että minut oli kuljetettu noille paikoille puhdistumaan ja puhdistamaan niin sisäistä, kuin kollektiivista taisteluenergiaa.

Tuli tarve nostaa kädet ylös, antautua. Ei ”vihollisille” vaan sisäiselle viisaudelle, ei-tietämiselle, korkeammalle minälle.

Esille nousi mielikuva, kuinka punainen väri ja valkoinen väri alkoivat lähestyä toisiaan. Siinä samassa oivalsin, että kun punainen ja valkoinen yhdistyy, syntyy vaaleanpunaista! Rakkauden väri. Kuin vesivärejä sekoittaessa. Mikä helpotus! Niin yksinkertaista, niin vapauttavaa!

Olen toki tiennyt, että rakkaus on lääkkeistä parhain. Kaikkeen. Nyt kuitenkin sisäistin jotain sellaista, mitä en aiemmin ollut tajunnut. Rakkaus todellakin parantaa. Ja vapauttaa. Tästä kokemuksesta voimaantuneena syntyi uudenlainen teksti, jonka haluan tässä kohtaa jakaa:

KUN KAIKKI VOITAVA ON TEHTY
Olen puhunut, olen kysynyt. Olen halannut.
Olen ollut ystävällinen, olen huutanut. Olen poistunut paikalta.
Olen antanut uuden mahdollisuuden. Kymmeniä kertoja.
Olen yrittänyt ymmärtää. Loputtomasti.

Olen pettynyt, olen itkenyt, olen nauranut. Olen halunnut uskoa hyvään.
Vuosia. Vuosikymmeniä. Olen yrittänyt kaikkeni. että yhteys löytyisi.
Vain todistaakseni uudelleen ja uudelleen: ei löydy. Uskottava se on.
Olo on huijattu. Veri ei aina ole vettä sakeampaa, vaikka sen miten päin kääntäisi.
Kun ei ole tahtoa ja ymmärrystä tulla puolitiehen vastaan, ei edistystä voi tapahtua.

Mikä saa ihmisen toistuvasti vastustamaan väistämätöntä?
Hakemaan hyväksyntää sieltä, mistä sitä ei voi saada.
Miten voisi vain antautua sille, mitä on? Suostua sisäisen vapauden kutsuun?
Armahtaa itsensä siitä, ettei tartte enää yrittää. Antaa kaikille osapuolille anteeksi.
Päästää toiset jatkamaan elämää valitsemallaan linjalla.

Se ei ole minun elämääni. Minun tapani ja valintani on eri.
En tarvitse siihen lupaa keneltäkään. Paitsi itseltäni.
Olen valmis päästämään irti kaikesta, myös tarpeesta päästää irti.
Otan rakkautta vastaan sieltä, missä sitä on tarjolla.
Kun kaikki voitava on tehty, ei voi kuin antautua elämän edessä.
Siinä tilassa on ihmeen hyvä olla.

Miten voisi ylläpitää kesän ja loman lataamat akut mahdollisimman täytenä jatkossakin? Testaa käytännönläheiset vinkit eKirjastani: 5 Tapaa Lisätä Energiaa Arkeen!
www. kaijasaolana.com, www.facebook.com/kaijasolana, www.instagram.com/kaijasolana

Kommentoi!

kommenttia