Kyllästymispiste – pahoinvointi ja masennus

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä vaikeaa. Mistä kohdasta lähteä liikkeelle ja millä sanoin, sillä asiat ovat niin monisyisiä ja laajoja. Tämän aiheen ympärille voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan. Tästä tulee pitkä, mutta se tuntuu tarpeelliselta.

Kyllä, olen kyllästynyt. Oikeammin sanottuna tunne, jota olemme oppineet kutsumaan kyllästymiseksi tai ´nyt riittää` tuntemukseksi, on aktivoitunut niin vahvaksi, että se laittaa tekemään jotain.
Se huutaa sisäisesti ääntään kuuluville, sillä tämä erillisyydeltä vaikuttava elämänkokemus on tosiasiassa yhtä energiakenttää, jossa jokaisen kipu vaikuttaa kokonaisuuteen. Olen kyllästynyt kierteleviin ja kaarteleviin puheisiin, jotka on pehmustettu pumpulilla ja koristeltu näyttämään hyvältä. Olisi aika ryhtyä puhumaan suoraan asioista sellaisina, kuin ne ilmenevät. Itse aion toimia niin. Mielipiteitä on yhtä monia, kuin on ihmisiäkin, joten mikään niistä ei ole ehdoton oikea. Niillä ei myöskään ole valtaa vahingoittaa ketään, jollei kuviteltu minä-arvo koe omaa näkemystään uhatuksi. Ja silti juuri sitä järjetöntä mielipidenokittelua voi havaita kaikkialla. Aivan kuin oma olemassaolo olisi erilaisen näkökulman vuoksi uhattuna. Minä on niin kiinni oikeassa olemisen tarpeessa, että se on valmis sotimaan sen vuoksi. Olemassaolomme on ajatuksen varassa roikkuva minä-illuusio, jota puolustamme henkeen ja vereen.

Ihminen ei ymmärrä ihmisyyttään tai lähinnä sitä, miten elämänkokemisemme rakentuu ja millä pohjalla se makaa. Olemme rakentaneet aidon olemuksemme päälle tuhansien kerrosten roolihahmon, jota pidämme itsenämme. Siihen versioon uskomme ja sen version tuottamiin ajatuksiin ja tarinoihin luotamme. Kuvittelemme asioiden ratkeavan älyllä ja opitulla tiedolla, mutta sekin on itse luomaamme kuvittelua.
On luotu yleinen ideaalin ihmisen ihannekuva, jonka kriteerejä yritämme epätoivoisesti tavoitella.
Kaikki mikä palvelisi hyvinvointiamme ja mielekästä elämää, on käännetty uskomustasolla päälaelleen.
Elämme illuusiossa, josta käsin ei löydy ensimmäistäkään todellista ratkaisua asiaan.

Jos ihminen ei jostain syystä enää kykenekään esittämään kunnollisen, tuottoisan, tunnollisen ja rakentuneen arvomaailman mukaista rooliaan, on hän viallinen. Hän on selkeästi sairastunut ja hänet pitää korjata. Toki fyysisten vaivojen kohdalla tämä onkin hyvä päätelmä ja asiaan on haettava asianmukaista apua. Kun siirrytään ihmisen henkisen tai psyykkisen standardin alueelle, onkin tilanne aivan toinen.
Sama ajattelutapa ja säännöt eivät toimi oikein tulkitsevina ajatusmalleina silloin, kun emme ole korjaamassa jotain fyysisesti rikki mennyttä asiaa. Mielen ja tunnetason ilmaisimet on tulkittava täysin eri perspektiivistä. Yritämme soveltaa samaa logiikkaa pahaan oloomme, kuin vaikkapa rikkoutuneen kupin yhteydessä silloin, kun voimme päätellä sen hajonneen, koska putosi lattialle.
Sisäinen maailmamme ei toimi näin. Syy pahoinvointiin ei ole siinä, mistä mieli koittaa sitä etsiä.
Se ei ole niissä seikoissa, joihin mielemme sen kiinnittää. Se ei edes johdu siitä, mistä kuvittelemme sen johtuvan. Ainoa tapa löytää vastaus on katsoa sisäänpäin suoraan kohti tunteitamme sekä niiden mukanaan nostamia ajatuksia. On tultava äärettömän tarkaksi huomioimaan, millaisia ajatusvirtoja olotilaamme liittyy. Ne paljastavat sitä osaa, minkä olemme kätkeneet alitajuntaamme piiloon ja peittäneet yleisesti hyväksyttävien roolien suojakerroksilla. On etsittävä, mikä minää pitää yllä.

Koska mikään harhaan pohjautuva rakennelmamme ei kuitenkaan tule kestämään ikuisesti, tulee ihmiselle eteen jossain vaiheessa se kohta, kun voimat esittämiseen hiipuvat ja piilotettu osa sisintä rynnii väkisin nähtäväksi ja kuultavaksi. Siinä piilee mahdollisuutemme. Voimme, joko oppia harhasta ulos ja löytää vapautemme, tai voimme rakentaa uuden kuvitteellisen hahmon suojelemaan piilotettuja tunteitamme.
Ensimmäisen tuloksena löydämme pysyviä muutoksia ja jälkimmäisen kohdalla tekohengitämme itsemme jaksamaan taas jonkin aikaa uusin voimin. Se mitä ei ole vapautettu ja tuotu oikealla tavalla tietoisuuteemme, jotta voimme ymmärtää kaiken todellisen merkityksen, tulee vaikuttamaan salaa alitajunnastamme käsin joka tapauksessa. Silloin jäämme edelleen tunteidemme sekä olosuhteidemme uhriksi ja tunnevuoristorata jatkuu tehden meistä ulkoisesta riippuvaisia. Olemme halujemme ja tarvitsemisiemme orjia.

Edellä mainitun oireet voivat ilmetä monin eri tavoin joista yksi muoto on masennus. Jokin saattaa meidät pisteeseen, jossa yleisesti sovittujen yhteiskunnan standardien mukainen rooli ei enää kanna.
Emme enää kykene esittämään positiivista, iloista, rakastavaa, tehokasta, menestyvää, tavoitteiden perässä juoksevaa mallikansalaista. Olipa roolihahmomme minkä tahansa varaan rakennettu sisällöntuottaja, se yksinkertaisesti hajoaa. Ne suojakerrokset, jotka ovat pitäneet ikävät tunteet poissa näkyvistä alkavat murenemaan. Meistä jokaisesta löytyy niin syvään rakennettu tarve tulla hyväksytyksi muiden ihmisten taholta, että teemme lähes mitä tahansa voidaksemme kokea sitä. Jokaisen ihmisen sisällä asuu pieni pelokas ja haavoittuva lapsi, joka tuntee itsensä arvottomaksi, riittämättömäksi ja ettei ole rakkauden arvoinen. Siitä harva on tietoinen, sillä rakentunut roolimme on pitänyt huolen, ettemme joudu kohtaamaan näitä pelottavia tunteita, jotka murskaisivat käsityksemme erillisestä erityisestä itsestämme.
Se on yhteinen ohjelma ihmisyydessä ja se löytyy meistä kaikista. Sitä suuremmalla syyllä, mitä useampi tulee tietoisesti näistä mekanismeista ja purkaa uskomuksensa ja katsoo, mikä on todellista, se muuttaa koko kollektiivista ajattelua.

Puhun asiasta, koska minulla on siitä kokemusta. Kahdeksan vuoden masennus ja sen jälkeen kahdeksan vuoden tutkimusmatka mielen syövereihin, on opettanut enemmän, kuin mitkään koulutukset voisivat koskaan opettaa. Se ei ole ollut helppoa ja itselleni ei ollut juurikaan apua tarjolla. Kohtasin sisäisen kuolemani itse satoja kertoja, uudelleen ja uudelleen. Olisi ollut helpotus päästä tästä kehosta vapaaksi ja lakata olemasta. Toiveistani huolimatta, sitä ei tarjottu. Sen sijaan ego paljasti menetelmänsä. Harha teki itsensä näkyväksi ja lopulta monimutkainen muuttui yksinkertaiseksi. Epätoivo muuttui viisaudeksi ja pelko ymmärrykseksi. Kehitys on edelleen kesken ja tulee aina olemaankin, mutta se on jo avannut maailman, jollaista en tiennyt olevan edes olemassa. Oikoreittiä ei ole, joten siihen on valmis, kun on kärsinyt riittävästi. Pelkästä uteliaisuudesta ei kukaan ole valmis luopumaan itsestään sisäisesti. Erityisyys ja arvot pitävät puolensa viimeiseen asti.

Me emme voi rakentaa itsestämme parempaa versiota. Kaikki itsensäkehittämis ohjelmat ja positiiviseen ajatteluun ohjaavat metodit eivät tiedä mistä puhuvat. Ohjeita tarjoaa ihmiset, jotka eivät ole itse kokeneet eroa illuusiopohjaisen minän hyvien olojen ja sen kokonaan kuoritun tilan välillä.
Se on kaikki tai ei mitään peliä. Elämän peli on totaalinen. On toki monia tekijöitä, joista voi kokea masennusta, mutta jos tila ei ole lyhytaikainen tilapäinen kokemus, on kysymys syvemmästä prosessista.
Siinä ihminen viedään illuusionsa läpi kohtaamaan se pimeä puoli, jota on juossut koko elämänsä karkuun.
Siinä tilassa ei ole tarjolla hyviä tunteita. On turha kehottaa tuskaansa, täydellistä riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja kykenemättömyyttä kokevaa ihmistä ryhdistäytymään ja ottamaan itseään niskasta kiinni ja suorittamaan jotain ulkoisia tekemisiä oloaan kohentamaan. Siinä tilassa sellaiseen ei ole kosketusta. Tämä ei ole yleispätevää sillä, jotkut saavat rakennettua itsensä jälleen toimintakuntoon niilläkin keinoin, mutta harvoin se jää pysyväksi. Ihminen, joka ei ole itse käynyt asiaa läpi, ei kykene ymmärtämään mistä on kysymys ja myös läheisille tämä on äärettömän haastava tilanne. Se aktivoi jokaisen sisäisen riittämättömyyden tunteen kohdattavaksi, jotka ovat masentuneen ihmisen läheisiä. Tulee avuttomuuden tunne, kun ei pysty pelastamaan toista siitä tilasta missä hän on.

Ei masentunutta tarvitse pelastaa. Hän käy läpi syntymäprosessia, joka on tuskallinen, mutta tarjoaa mahdollisuuden täysin uuteen elämään tämän saman elämän aikana. Se onkin kuin uudelleen syntymä. Tietoisuus ja ymmärrys muuttuvat, mikäli hän löytää oikean näkökulman ja oivalluksen siitä, mitä tapahtuu. Se mitä tässä prosessissa oleva tarvitsee, on sallimista. Rohkaisua, että hän on riittävä siitä huolimatta, ettei suoriudu vaikkapa yksinkertaisista askareistaan. Hän tarvitsee viisautta ympärillä olevilta ihmisiltä, jotka tarjoavat olkapään johon nojata, mutta eivät hyppää mukaan samaan monttuun. Läheiset koittavat herkästi muuttaa jotain. He kiukustuvat ja syyttävät masentunutta ihmistä kaikesta siitä, mihin hän ei kykene.
Silloin he vain projisoivat oman riittämättömyyden tunteensa, jota eivät halua kohdata toiseen ja kätkevät sen kiukun alle. Se ei ole rakkautta, se on tuomitsemista. Masennustilassa ihminen kokee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä aivan tarpeeksi jo omalta taholtaan. Vaikka tilanne on kaikille osapuolille hyvin hankala ja raskas, tarjoaa se myös mahdollisuuden oppia jotain, myös heille, jotka sitä läheltä seuraavat. Se on ihmisyyden kehitysprosessi jokaiselle osapuolelle, jos osaamme katsoa sitä niin.

On katsottava millaisia tunteita herää, ja millaisia ajatuksia tilanne tuo mukanaan. Vaikka näen toisen ihmisen siinä tilassa, ovat ne tunteet ajatuksineen, joita koen asian suhteen, juuri niitä joita olen myös itse sisälleni piilottanut. Meille esitellään rajulla tavalla sellainen ihmisversio, jonka olemme määritelleet vialliseksi ja ei hyväksyttäväksi. Katso siis tarkkaan ja tutki, mitä et hyväksy.
Ihmisrooli elää vaihtokauppaelämää. Meillä on jatkuvasti odotuksia toisilta täydentääksemme itseämme. Niin ego-minä toimii. Kun emme saakaan enää sitä, mitä haluaisimme, osoitetaan vika sinne, josta saamisemme virta tyrehtyy. Minä on aina itsekäs, sillä se on egon luoma fiktiivinen hahmo, mikä ei muusta ymmärrä mitään. Se on aina tyytymätön johonkin ja se etsii aina syyllisen jostain, joko itsestä tai jostain toisesta. Se ei käsitä toimivansa niin, sillä pidämme sitä luonnollisena tapana ajatella. Ihminen egomaailmassaan ei ole koskaan luotettava, vaikka se kuinka sellaista vakuuttelisi. Jos ei ole tietoinen mielensä harhasta niin tiukan paikan tullen, valinta perustuu aina siihen, mikä palvelee minää parhaiten. Se perustellaan jollain näennäisen hyväksyttävällä tarinalla, jolla voi oikeuttaa toimintansa. Uskomme olemattomaan hahmoon, joka pohjautuu toiminnaltaan aina pelkoon. Pelkoa on joskus vaikea tunnistaa, mutta juuri pelko saa meidät toimimaan siten, miten emme edes haluaisi. Sen kohtaamista välttelemme eniten.

Tyytymättömyys ja vaikkapa masennus on oire. Sillä on viesti, että jokin ei uskomusmaailmassamme ole kohdallaan. Herkästi tuntevilla ihmisillä ja monesti luovilla ihmisillä, tämä on yleisempää, sillä he ovat enemmän auki kokonaisuudelle. He monesti ilmaisevat tunteitaan näkyvämmin, kuin he, jotka onnistuvat piilottamaan tunteensa muilta. Mitä enemmän hallitsemme, sen enemmän toimimme luontoamme vastaan. Ihminen ilman tunteita on kone. Kunniassa pidetään sitä, että kontrolloidaan jatkuvasti, etteivät syvimmät tunteemme vaan näkyisi muille ihmisille. Niitä pidetään heikkouden merkkinä. Kuinka hullu uskomus tämäkin on. Vaatii rohkeutta uskaltaa olla aito ja kohdata kaikki rajuimmatkin tunteensa. Se on vahvuutta. Olemme tulkinneet kaikki merkitykset päinvastoin mitä ne todellisuudessa ovat, ja koitamme elää nurinkuristen uskomustemme mukaisesti. Näytämme ulospäin itsestämme vain kiiltokuvapuolen, kun sisäiset tunteemme huutavat muuta.
On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka näkevät kaiken tämän läpi. He tuntevat mitä piilotetaan ja roolit näkyvät yhtä selkeästi, kuin naamiaisten karnevaaliasut. Me kuitenkin luulemme, että esittämällä muuta mitä tunnemme, kukaan ei huomaa. Tämä meneekin osalle läpi, mutta ei kaikille.

Se mitä pidetään vahvuutena, on heikkoutta, ja se mitä pidetään heikkoutena, on vahvuutta.
Kaikkialla puhutaan suvaitsevaisuudesta, kampanjoidaan hienolta kuulostavien asioiden puolesta ja samalla sisäisesti ajattelumaailma ja tunnemaailma kehittyvät täysin päinvastaiseen suuntaan. Erillisyys lisääntyy ja esittäminen vain vahvistuu. Kateus piilotetaan mielistelyyn. Itsekkyys näkyy kaikessa. Ystävyyttä harrastetaan niin pitkään, kun tilanne palvelee jollain tavalla minua. Jos hyöty lakkaa, lakkaa välittäminenkin. Ihmisyyttä käsitellään kuin kulutustavaraa. Monet tv-ohjelmat pohjautuvat rakennettuun draamaan, jossa kotikatsomossa voidaan arvostella ja tuntea hetkiä, jolloin voi kokea itsensä paremmaksi.
Ohjelmissa kilpaillaan ja kritisoidaan persoonia heidän ulkonäkönsä, sanojensa, taitojensa tai jonkin muun perusteella, vain siitä syystä, että se myy. Sitä kutsutaan viihteeksi. On paljon formaatteja, joissa tylytetään ja tuomaroidaan täysin epäinhimillisin tavoin mukana olevia. Vaikka roolistaan saa palkkion, niin se ei poista asiaa, etteikö tökerö arvostelu sattuisi. Arvostelijat saavat lisää mahtipontisuutta egolleen ja luonnollisuudesta ei ole enää tietoakaan. On täysin käsittämätöntä, että yleisö haluaa katsella tällaista.

Monesti puhutaan, että maailma on menossa parempaan suuntaan, mutta ihmisyyden suhteen sitä on vaikea havaita. Ne ketkä tuntevat kaiken muiden piilottaman tuskan itsessään, eivät voi hyvin. Se on mahdotonta. Edes teeskentelemällä se ei onnistu. Tämä näytelmä on saavuttanut jo huippunsa ja ihmisten olisi aika todella kääntyä peilin puoleen ja kyseenalaistaa ensimmäisinä itsensä, omat ajatuksensa, oma rehellisyytensä itseään ja muita kohtaan sekä tutkia millaista roolia esittää. On turhaa kuvitella, että joku olisi liikkeellä ilman roolia. Kysymys on vain siitä, tunnistaako sitä rooliksi vai ei. Meistä ei kukaan ole sitä mitä kuvittelemme, olemme valmiita myöntämään sitä tai ei.

Toivon, että tämä tavoittaa ihmisiä ja edes hiukan ravistaa siitä unitilasta, mitä pidämme todellisuutena.
Valtava määrä ihmisiä voi pahoin ja kantaa myös heidän tunnetaakkaansa, jotka vielä jaksavat juosta tehokkaina karkuun omiaan ja tukahduttaa niitä suorittamisen alle.

Aitouden eteen joutuu tekemään töitä. Se työ on vain raskaampaa ja haastavampaa, kuin yksikään ammatti tai ulkoinen saavutus, joille arvoa annamme. Naamioiden ja teeskentelyn irti repiminen on kuin kuorisi ihoaan kerros kerrokselta. Se sattuu, mutta jäljelle jää todellinen elämä. Mukana kuoriutuu pelko siitä, mitä muut ajattelevat. Jos haluatte esitellä itseänne, niin esitelkää edes aitoa luonnollista versiota, eikä tarkkaan hiottua suorittajaa, josta ei jää kenellekään mitään sisältöä. Ihminen, joka uskaltaa paljastaa itsensä henkisesti ja riisua naamionsa, on rohkeuden esikuva. Hänelle ei jää mitään pelättävää sillä hän tarjoaa aidon version olemassaolostaan. Hänelle ei jää jäljelle mitään, mihin muiden loukkaavat sanat voisivat enää tarttua, eikä mikään arvostelu voi häntä enää vahingoittaa.
Hän on vapaa erillisen minän illuusiosta ja hänellä on vain annettavaa. Hän näkee, että kaiken mitä hän tarjoilee, hän tarjoilee myös itselle sillä ne ovat yksi ja sama. Avoin sydän tunnistaa toisensa. Aito tunnistaa aidoin. Kaikki muu tekoineen ja toimintoineen seuraa perässä. Muutos lähtee sisältä ulospäin, ei ulkoa sisäänpäin.

Oppikaamme heiltä, jotka eivät ole lauman mukaisia vaan erottuvat joukosta. Viisaus ja älykkyys eivät ole sama asia ja viisauden voi löytää vain nöyrtymällä totuudelle.

Älä katsele ja kuuntele sanoja. Sulje silmäsi ja tunne. Sitä kautta välittyy paljon enemmän, kuin siitä, miltä näyttää. Totuus löytyy tuntemalla.

~Mila Boström~

Jos olet jo saavuttanut kyllästymispisteesi, tervetuloa rohkeiden ihmisten matkalle tunteisiin, syvälle olemassaolon ytimeen.

Linkit sivuille löytyy tästä:

MindMaster facebook sivu: https://www.facebook.com/MindMasterFin/

Uskalla tuntea ryhmä facebookissa: https://www.facebook.com/groups/1488612511397476/?fref=ts

Kommentoi!

kommenttia