Mitä lounaslistalla tänään, Elämä?

Pyttipannua eilisen jämistä – vai jotakin ihan uutta?

Ajattelin tänäkin vuonna jo rutinoituneen tuttuun tapaan, ettei tässä iässä ole syytä juhlaan juuri syntymäpäivänä. On niin paljon tärkeämpiäkin juhlan aiheita. Jo se, että saa avata silmänsä aamuisin ja näkee, kuulee, hengittää. Pääsee ylös sängystä ja jaksaa kävellä. Ajatus kulkee, joskus jopa lentää. Voi olla iloksi ja hyödyksi niin, että jaksaa nauttia elämästä siinä ohessa.

Lähdin koiran kanssa aamukävelylle normaalisti kello kuusi. Koirallekaan ei kalenterilla ole mitään merkitystä. Kaikkina aamuina edellisillan kavereiden terveiset odottavat nuuhkijaa ja merkitsijää.

Sunnuntaiaamuisin on varsin hiljaista kävellä pitkin ulkoiluteitä. Tunnissa ehtii ajatella suuria ja pieniä ajatuksia. Havaitsin, että tämä taitaa sittenkin olla erilainen syntymäpäivä. Eriskummallinen sellainen.

Tunnustan ajatelleeni jo kauan, että kun nainen täyttää 48 vuotta, hänen elämänsä naisellisen vetovoiman suhteen on jollakin tapaa ohi. Mistä juuri tuo 48, sitä en osaa sanoa, mutta jostain olen saanut päähäni tällaisen hymyilyttävän ja silti todelta tuntuneen ajatuksen. Sen jälkeen on toki rooli äitinä, ehkä vaimona, huolenpitäjänä, ystävänä.

Noh, ei taida pitää paikkansa. Olen ihan samanlainen kuin eilen 47-vuotiaana. Kyllä ne miesten silmäniskut hiipuvat vuosien myötä hiljalleen, eivät yhdessä yössä. Ja sitten on poikkeuksia, kuten Lenita Airisto. Tytär kutsuu aikuisia, 48 vuotta täyttäneitä miehiä papparaisiksi, meille naisille ei ole onneksi vielä nimitystä, mummeliin on monta vuosikymmentä vielä matkaa! Mielen muistikuvissa on toki monta muutakin todellisuudessa purettua Berliinin muuria. Sitä ja tätä voi tai kuuluu tehdä ennen kuin täyttää tiettyjä tasavuosia.

Tämän elämän näytelmän ensimmäisen osan loppu oli henkisesti niin raskas, että olisin riemuiten lähtenyt koko teatterista, jos ohjaaja ja käsikirjoittaja olisivat sallineet. Mutta minä en osastani päätä, joten näytelmä jatkui ja jatkuu yhä. Ensimmäinen osa kesti 47 vuotta. Sen lopussa on suljettu aika monta ovea aivan nenän edestä.

Toinen puoliaika on alkamassa, eikä täällä verhojen takana ole mitään käsitystä siitä, millaisia käänteitä juoni mahtaa pitää sisällään. Käsikirjoitusta en ole saanut nähdä, aiemmat roolivaatteet on käsketty riisua, eikä tahdonvoimallani ja toiveillani vaikuta olevan elämässä kovinkaan paljon merkitystä. Minun tehtäväni on kuunnella ohjaajan ohjeita ja kuiskaajaa.

Niinpä odottelen tässä rauhassa. Siemailen vähän kahvia ja istun alas. Sillä ensimmäisen puoliajan aikana olen oppinut jotakin varsin hyödyllistä ja tärkeää: Syömään, juomaan ja lepäämään. Halaamaan, kuuntelemaan, olemaan läsnä ja iloitsemaan aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Rakastamaan ja jo hiukan ottamaan rakkautta vastaankin. Ilman sitä ei nimittäin selviä.

Kiitollinen tästä päivästä, sillä elämän Parasta ennen –päiväys on huomenna.

Kommentoi!

kommenttia