Muissa maailmoissa

Suloinen pieni tyttö odotti junaa äitinsä kanssa. Hän piti tiukasti kiinni rattaistaan ja tuijotti kaukaisuuteen. Olin menossa pitämään Energinen vauva-luentoani ja tämä pieni tyttö pysäytti. Tunsin hänestä lähtevän kuumeisen innostuneen energian, vaikka hän seisoi aivan paikallaan. Hän koko olemuksellaan edusti sitä, mistä aioin puhua luennolla.

Tämä tyttö oli aivan omissa maailmoissaan. Tiedättehän sen lapsen katseen, joka suuntautuu epämääräisesti ei mihinkään, mutta katse on niin tarkka, että tiedämme, että jotain siellä päässä tapahtuu. Tämä katse voi pelottaa meitä, sillä olemme ohjelmoitu uskomaan, että se on haitallista haihattelua, tehotonta uneksimista. Meidän pitäisi alati keskittyä, keskustella, olla valppaina ja aktiivisina.

Vauva makaa maassa ja tuijottaa kattoon. Se ei riitä, joten hankimme lapselle hienon leikkikaaren, jossa roikkuu erivärisiä esineitä ja joka pitää meteliä. Nyt hän oppii ja on aktiivinen. Tämä lelu kehittää.

Lapsi istuu sylissä ja katsoo eteensä. Hyvä äiti heiluttaa lapsen edessä lelua tai kirjaa eikä vain pidä lastaan sylissä. Aina voi tehdä enemmän.

Lapsi istuu hiljaa rattaissa ja katsoo maisemia. Äiti hätääntyy ja kysyy onko kaikki hyvin, onko hän ehkä nälkäinen tai janoinen? Hän tuntee itsensä huonoksi äidiksi jos ei koko ajan juttele lapselleen.

Lapsi tuijottaa kaukaisuuteen. Äiti ihmettelee mikä lapsella on, kehoittaa lasta keskittymään, palaamaan tähän maailmaan. Huolestuu, onkohan lapsi masentunut. Onkohan jotain tapahtunut?

Miksi haluamme ohjata lapsen keskittymään ulkoiseen kokemukseen,

kun hänen pitäisi keskittyä sisäiseen kokemukseen?

Mitä lapsi sitten tekee kun hän ”vain on”? Lapsi on täydellisen luonnollinen ja henkinen olento ainakin sinne kahden vuoden ikään asti. Silloin loppuu vauva-aika ja maailmankaikkeuden energioille ja viisaudelle auki ollut aukile umpeutuu. Lapsen on aika tutustua fyysiseen maailmaan. Fyysinen maailma on ajatuksia ja tekemistä. Hyvin tyypillisesti kaksivuotiaat alkavat huutaa ”Minä itte, minä itte!” ja haluavat tehdä kaiken itse. Meillä menee hermot ja kutsumme tätä uhmaksi. Mutta miten lapsi saisi kokemuksia fyysisestä maailmasta ilman, että häntä päästetään kokemaan fyysistä maailmaa? Lapsen pitää oppia ja oppiminen tapahtuu virheiden kautta.

Viimeistään kaksivuotiaana muodostuvat ajatukset ja sanat. Lapsi ihan selvästi hämmästelee mitä siellä päässä tapahtuu. Kun kaikki on siihen asti ollut tunteiden mukaan toimintaa, nyt tunteita sekoittamaan tulevat ajatukset. Kumpi vie kumpaa, kumpaa kuuluu kuunnella? Ajatuksiaan ja tunteitaan lapsi kuuntelee kun hän on lasittuneen katseen omaava ja rauhassa. Hän opettelee sitä tuikitärkeää valintaprosessia, jossa me aikuisetkaan emme aina niin hyvin onnistu. Kumpi vie, järki vai tunteet?

Miten outoa ja samalla jännittävää onkaan sekoittaa kahta eri maailmaa. Mielestäni joka kodissa pitäisi olla kaksivuotias, en tiedä parempaa ikää! Tätä oppimisprosessia, pettymyksineen ja onnistumisineen on riemastuttavaa seurata.

Mitä vähemmän vanhemmat ymmärtävät tämän kehitysvaiheen henkistä aspektia, sitä enemmän heidän lapsensa ”uhmaavat”. Tämä kehitysvaihe jatkuu aina ensimmäisen luonnollisen seitsemän vuoden syklin verran. Mitä enemmän lapsi saa olla rauhassa ja tutkiskella itseään ja ajatuksiaan, sen helpompaa hänellä tulee olemaan.

Lapsi haluaa oppia tuntemaan itsensä, ja hän tarvitsee siihen aikaa ja rauhaa. Tieto ei tule edessä heiluteltavista leluista, ei ruuasta eikä juomasta, ei kännykkäpeleistä eikä käskyistä keskittyä tai vastata jatkuvaan puhetulvaan.

Aina kun hätäännymme rauhassa olevasta lapsesta, peilaa se omaa tarvettamme tutkiskella itseämme. Minä en ole yhtään huolestunut muissa maailmoissa olevista lapsista, olen heistä ylpeä. He osaavat itsensä kuuntelemisen taidon. Sitä samaa taitoa me sitten nelikymppisinä opiskelemme erilaisilla kursseilla. Olen huolestunut tästä yhteiskunnasta, joka leimaa nämä lapset huonon keskittymiskyvyn omaaviksi, jopa adhd-lapsiksi. Annetaan lasten olla lapsia, ilman määritelmiä ja diagnooseja. Annetaan heidän kuunnella itseään, kaikessa rauhassa.

Rauhassa kasvaa rauhallisia, itsevarmoja ja henkisesti hyvinvoivia lapsia. He osaavat tarvittaessa käydä omassa maailmassaan. Siellä asuu se voima, joka meissä jokaisessa on.

***

Lisää tästä pian ilmestyvässä Äitipeli-kirjassa. Tara vie lukijan matkalle äitiyden odotuksiin, eri äitirooleihin sekä sielun, egon ja energioiden maailmaan. Kirjassa äitiydestä, lapsista, parisuhteesta, rakkaudesta, anteeksiannosta, hyväksymisestä, sallimisesta, rahasta, ihmeistä, sairastamisesta, syömisestä, nukkumisesta, kasvatuksesta, hiljaisuuden ja sanojen merkityksestä sekä suhteestamme sukulaisiimme.

Tara esiintyy Viisas Elämä klubilla ma 7.3, lisätietoja TÄSTÄ.

Kommentoi!

kommenttia