• Etusivu
  • Blogit
  • Omavoimaisuuden häikäisevän kiiltävä lahjapaperi

Omavoimaisuuden häikäisevän kiiltävä lahjapaperi

Omavoimaisuus on houkutteleva kokemus, jossa ihminen tuntee pärjäävänsä itse. Ihminen kokee pystyvänsä rakastamaan muita ja itseään omin voimin.

Hän kokee selviävänsä haasteista tai osaavansa etsiä tarvittaessa sopivaa apua, mieluiten oman mielensä ”rajattomista voimavaroista”, tai kun hän vain ihan itse suuntaa katseensa kohti voimia, joista voi ammentaa. 

Meistä jokainen haluaa olla omavoimainen, sillä sen vastakohta on avuttomuus.  Avuttomuus on kuin likainen sanomalehti ojassa, jota kukaan ei viitsi edes poimia siirtääkseen sen roskakoriin. Avuttomuutta haluamme välttää viimeiseen asti. 

Omavoimaisuuden häikäisevän kiiltävän lahjan tuovat tarjolle olosuhteet, jotka päästävät ihmisen suhteellisen helpolla.

Vaikeuksien tullen ihminen tosin yrittää viivästyttää todellisuutta siitä, että omavoimaisuus on lopulta harha, järjestelemällä elämäänsä niin, että hänellä on mahdollisimman vähän hallitsemattomia tarpeita. Joko riittävästi omaisuutta ja ”hoviväkeä” – tai kutistetut tarpeet ja toiveet, hän vetäytyy yksinäisyyteen, eikä tarvitse juuri mitään.

Hätätilanteessa omavoimainen ihminen hoitaa avuntarpeensa mieluiten kaupankäyntinä. Hän pyytää kyllä apua, kunhan voi maksaa siitä, jos ei rahalla, niin vähintään vastapalveluksella. Näin hänen ei tarvitse kokea avuttomuutta.

Omavoimaisuudessaan ihminen pitää mielellään myös saldonsa positiivisena: Hän muistaa antaa lähipiirilleen ajoissa, jotta hänen ympärillään on parhaimmillaan koko joukko heitä, jotka ovat omavoimaiselle palveluksen velkaa. Näin hänellä on aina kuuntelijoita, sparraajia ja jeesaajia.

Hänen ei tarvitse ajatella, haluaako toinen kuunnella häntä aidosta kiinnostuksesta ja empatiasta vai siksi, että on omavoimaiselle palveluksen velkaa. Omavoimaisen ihmisen syntymäpäivävastaanotolla on näin mukavasti jonoa. Hän saa kokea olevansa pidetty, kaivattu ja tärkeä. Häntä rakastetaan ja hän rakastaa, sanoin ja teoin.

Omavoimainen rakkaus on kuitenkin häilyvää, sillä se on ehdollista.

Hän rakastaa itseään sillä ehdolla, että on riittävän omavoimainen. Hän antaa anteeksi itselleen ja muille sillä ehdolla, että hän itse tai toinen ymmärtää virheensä ja pyrkii korjaamaan sen.  

Hän auttaa mielihyvin niitä, joita hän haluaa auttaa ja joiden auttaminen on hänelle emotionaalisesti palkitsevaa: auttamisesta tulee hänelle hyvä mieli. Auttaminen on näin ehdollista ja vahvistaa omavoimaisuuden kokemusta – siis harhaa.

Omavoimaisuuden testamentti

Elämä pitää onneksi useimpien osalta huolta omavoimaisuuden kukistamisesta. Henkiset, fyysiset tai taloudelliset voimavarat ehtyvät. Itseluottamus häilyy. Lopulta tulee tilanne, jossa katse painuu alas ja on nähtävä ojan pohjalle, tuo likainen sanomalehtipaperi.

Ei olekaan enää, mitä antaa. Ei voimia tai resursseja. Kyky rakastaa itseään haihtuu samalla. On pyydettävä apua muilta. Se on todella vaikeaa, jos sitä ei ole harjoitellut. Pyytää apua ilman, että voi maksaa takaisin, kompensoida ajallisesti tai taloudellisesti.

Ja kuinka ollakaan, seuraava oppitunti on vielä edessä: muut eivät autakaan, kun nöyrtyy pyytämään! Pyytäjä on vasta harjoittelija. Ja ne, joilta hän pyytää, eivät näekään häntä enää sellaisena, joka halutaan kohdata. Hänestä heijastuu kohtaajaan takaisin se, jota haluamme viimeiseen asti välttää: avuttomuus. Vieläpä usein hahmossa, joka on liian lähellä toista omavoimaisuudessaan roikkuvaa. Kehitysmaan lapsi on riittävän kaukainen, hänen avuttomuutensa ei tartu.

Haavoittuneesta saattaa tulla kiusallinen kohdattava. Se, jolla ei ole toiselle juuri mitään annettavaa, hän vain tarvitsee. Elämässään onnekkainkin omavoimainen kohtaa tämän onnettomuudekseen tai onnekseen tullessaan vanhaksi ja sairaaksi.  

Ensin ovelle koputtaa parivaljakko Katkeruus ja Vääryys. Tämä ei ole oikeudenmukaista! Miksi tämä vastoinkäyminen juuri nyt? Miksi osani on näin kova? Olen tehnyt paljon hyvää, tarkoittanut ja tavoitellut hyvää.

Katkeruus ja Vääryys ovat mieluisammat vieraat kuin avuttomuus. Katkeruudessa ja Vääryydessä on voimaa, vaikkakin tuhoavaa sellaista. Taistelussa epäoikeudenmukaisuutta vastaan saa vielä tuntea harhaista vahvuutta. Ja lepäillä taistelutauoilla itsesäälissä, joka on ikään kuin ansaittua avuttomuutta.

Jos nämä kutsumattomat vieraat lopulta väsyvät ja lähtevät, jää jäljelle tyhjyys. Ei enää jonoja syntymäpäivävastaanotolla. Tyhjyys on tila, jossa avuttomuus on huutanut, ja kukaan vastaa. Mutta huudon kaikuakaan ei kuulu, sillä huuto kantautuu ihmiskorvien kantamattomiin.

Vasta tyhjyydessä on tilaa vapaudelle ja armolle. Armo on lahja, jota ei voi ansaita. Armoa ei voi edes ottaa vastaan entisen omavoimaisen ajatusmallin tavoin, vaan armo ottaa vastaan, poimii suojaansa hänet, joka on jättänyt pitkät ja tuskalliset hyvästit omavoimaisuudelle.

Armossa on lopullinen vapaus. Sanomalehteen painettu uutinen, jota ei tehnyt mieli lukea. Se on omavoimaisuuden arvokas testamentti. 

Tuli kaipaa happea palaakseen. Kun omavoimaisuuden ahneus imi lopulta hapen – vapauden, voiman, ilon ja rakkauden – elämänliekistä aikanaan, armo on ehtymätön happi, joka sytyttää ilon ja rakkauden uuteen roihuun.

Elämänilo syttyy uudelleen vapaudessa, kun ihminen on vapautunut riippuvuudesta omavoimaisuuteen.

Ja näin armon saanut ihminen syntyy paljon vahvempana uudelleen. Kun uudistuneen ihmisen itseluottamus häilyy, luottamus ihmistä suurempaan säilyy. Ahneus kuihtuu, kun sitä ei kastella – rakkaus ja onni ei olekaan rajallista. Vähästäänkin voi antaa iloiten sille, joka tarvitsee, sillä avuttomuus osoittautui lopulta arvokkaimmaksi oveksi, jota välttelimme viimeiseen asti.

Jotain tämän suuntaistahan me ajamme takaa todetessamme tuon tuostakin jollekulle tuskaa tai menetyksiä kokeneelle: ”Onneksi, kun toinen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa”. Toivomme tosin vielä yhtä kimaltavaa käärepaperia, emmekä vielä ojan pohjalta sanomalehteä! 😉 

Kommentoi!

kommenttia