Pakomatkalla juoksumatolla

Jokaisella meistä on kokemuksia itsestämme, elämästämme ja maailmasta, joita on hyvin vaikea kestää, kohdata. Ne välähtävät tajuntaamme vain sekunnin murto-osaksi niin, ettemme ehdi niitä edes tiedostaa, vaan pakenemme niitä kuin pelästyisimme varjoa. Emme uskalla palata katsomaan, oliko se sittenkään vain varjo.

Pakenemme tietenkin alitajuisesti – muuten olisi järjetöntä käyttää niin paljon energiaa pakomatkaan, joka ei johda mihinkään.

Pakenemme jotakin, jota emme saaneet valita. Aistimuksia menneisyydestä, jotka edelleen koputtavat olkapäälle. Harhanäkyjä tulevaisuudesta, kuvajaisia peilistä.

Pölyiset pinnat haluavat paeta kevättä.

Kirkkautta paetaan hämärään, jossa ei näe ”liian hyvin”.

Kaamosta ”paetaan” aurinkoon.

Arkea paetaan viikonloppuun ja lomaan.

Todellisuutta paetaan päihteisiin ja sukeltamalla kyselemättä muiden elämään.

Heikkoutta paetaan kuntosalille ja proteiinilaskelmiin.

Heikkouden ja vaikutusvallan puutteen pelkoa paetaan autoihin ja häikäiseviin koruihin.

Huomaamattomuutta, vallan puutetta paetaan saldoihin ja titteleihin.

Tarkoituksettomuutta paetaan kiireeseen.

Hallinnan tunteen puuttumista jojolaihdutukseen, numeroihin tai golfiin.

Ihmisen kohtaamisen pelkoa paetaan faktoista, asioista kyselemiseen.

Kykenemättömyyttä kohdata itsensä inhimillisen itsekkäänä ja omahyväisenä voi paeta sujahtamalla vaatimattomuuden ja anteliaisuuden viittaan.

Oman elämän merkityksettömyyttä paetaan intohimoiseen ajanvietteeseen, kuten urheiluun, matkailuun, sisustukseen, ruuanlaittoon, viihteeseen, uutisvirtaan, ostoksiin…

Elämän pelkoa paetaan kuoleman pelkoon. Eihän kukaan pelkää olevansa yksin pimeässä, vaan sitä, että pimeässä onkin joku muu.

Ja pelkoa sen kauhistuttavan totuuden kohtaamisesta, että en päätäkään ihan itse elämästäni, haluistani, tahdostani ja tahtomattomuudestani, paetaan harhaan siitä, että terveyden, mielenrauhan ja onnellisuuden voi saavuttaa milloin vain ihan itse, valitsemalla sen.

Pelkoa surun kohtaamisesta paetaan kritiikkiin, kyynisyyteen ja sarkasmiin.

Sillä pahin pelko on lopulta se, etten tule nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi, ymmärretyksi. Rakastetuksi.

Pakeneminen tekee meistä levottomia.

Eikä pakomatkaa voi keskeyttää. Itseään ei voi yllättää.

Elämä päättää siitä. Kun elämä vetää juoksumaton sähkötöpselin irti, älä ryntää kiinnittämään sitä uudelleen. Odota. Kuuntele. Odota vielä.

Vasta silloin, kun kuulet vähintään kaksi erilaista ääntä, kun näet ainakin kaksi aivan erilaista todellisuutta, etkä koe tarvetta valita niistä vain yhtä, tiedät pysähtyneesi.

Katso taaksesi. Saatat nähdä vilahduksen elämästä.

Kommentoi!

kommenttia