Parisuhde autiosaarella

Vietin juhannusaattoa yksin autiolla saarella. Mietiskelin parisuhteita. Kesäisen irrallisia ajatuksia ja havaintoja. Kovin moni hyvältä vaikuttanut suhde on taas päättynyt ja tulee päättymään kesäloman aikana kriisiin. Miksi – ja mikä takaa onnen, jolle on mukava luottavaisen rennosti istahtaa?

Jakkara tarvitsee kolme jalkaa pysyäkseen pystyssä.

Riittävän samanlainen tausta, kuten lapsuuden kulttuuri ja sosioekonominen ympäristö on yllättävän hyvä ensimmäinen jalka. Järjestettyjen avioliittojen yhtä korkea onnen kokemus kuin länsimaisen valinnanvapauden maissa perustuu pitkälti tähän. Sitä ei sovi vähätellä. Romansseja on toki vaikka minkälaisia: älykkö rakastuu taiteilijaan ja bisnesnainen puutarhuriin, mutta pidempi ja kestävä parisuhde on haastavampi rasti, jos ollaan kovin eri maailmoista lähtöisin. Nuorena moni kokeilee rajojaan, kunnes perheen perustaminen tuo arjen jakamisen agendalla korkeammalle. Siinä samanlaiset lähtökohdat auttavat paljon.

Toinen jalka on syvempi yhteenkuuluvuuden tunne, ”kemia”, joka ei kuitenkaan perustu hormonaaliseen rakastumiseen tai seksuaaliseen vetovoimaan, vaan henkisempään kemiaan, ”sielunkumppanuuteen”, ”samalla aaltopituudella” olemiseen. Syvempi yhteenkuuluvuuden tunne voi myös syntyä vuosien yhteiselämän myötä, sen ei tarvitse olla lähtöruudussa olemassa.

Mutta syveneekö se vuosien myötä, sen ratkaisee kolmas jalka.

Kolmas jalka on tahto rakentaa pitkäjänteisesti hyvää parisuhdetta. Tahdon tukipilareiksi tarvitaan myös kohtuullista itsetuntoa ja geeniperimää, synnynnäistä temperamenttia. Avoin, positiivinen ja joustava luonne höystettynä tahdolla toimii mainiosti, kun taas epäluuloinen ja mököttävä jääräpää voi tahtoa lujasti – usein tahtominen keskittyy pikemminkin erilaisuuden vastustamiseen.

Miksi suhteet kestävät heikommin kuin koskaan ennen?

Ihmiset ovat entistä vaativampia. Menettelevä suhde ei riitä. Mutta ennen kaikkea nykyihminen on lyhytjänteinen. Kasvavatko puolisot samaan suuntaan vuosien myötä? Harva jää katsomaan, miten käy.

Entä mitä nykyihminen kaipaa? Näennäisesti on kovin trendikästä sanoa haluavansa kasvaa ihmisenä. Tähän parisuhde on ylivoimaisesti paras kuntosali!

Harva kuitenkaan ihan oikeasti haluaa rakentaa parisuhdetta ja kasvaa ihmisenä. Kasvu kun on kiusallisen tuskallista, se ei tapahdu itsekseen kirjoja sohvalla lukemalla ja auvoisella retriitillä Balilla. Se tapahtuu omia kipukohtia työstämällä – ja se onnistuu vain altistumalla kolhuille, joita läheinen ihminen aiheuttaa. Aina yllättäen, ei suunnitellusti. Juuri näitä nykyihminen haluaa välttää. Hän haluaa elää harhassa, kuvitelmassa ”hallitsevansa” elämäänsä.

Useimmat hamuavat sisimmässään kuitenkin ensisijaisesti viihdyttäviä, nautinnollisia ja elämyksellisiä kokemuksia. Vaikkapa nautintoaineita, viihdetapahtumia, matkoja, ostoksia ja erotiikkaa. Jopa ”itse valitsemaansa” kaveripiiriä ja pääasiassa kehuja ja onnistumisen elämyksiä tarjoavaa työtä.

Toisin sanoen emotionaalista pikaruokaa, joka tyydyttää nopeasti hetkeksi, vaikkei ravitse. Ja josta tulee riippuvaiseksi. Ongelmana tässä halussa on sen passiivisuus ja kohdistuminen ihmisen ulkopuolisiin tekijöihin, siis olosuhteisiin, mukaan lukien nautintoa tai mielihyvää tuottavan kumppaniin. Ja että kontrasti arkeen kasvaa, vaatimukset elämyksiltä ja nautinnoilta venyvät ajan myötä hyvää ihmisyyttä rapauttaviksi, jopa mahdottomiksi, myös suhteen osalta.

Antoisan parisuhteen edellytyksenä on halu kasvaa ihmisenä. Väistämättä. Mielihyvän inflaatioefektin vuoksi ei ole mahdollista löytää kumppania, jonka kanssa linnoittautuu haluttomuuteen kasvaa ihmisenä. Toiseen kyllästyy väistämättä, jos ei kummallakaan ole halua kasvaa yksin ja yhdessä.

Olen ajatellut parisuhteen testinä autiosaarta: kenet ottaisit mukaan autiolle saarelle vuodeksi? Kenen kanssa ratkoisit majanrakennuksen, janon ja nälän haasteita? Väistämättä arkisten toimien sujuvuus on iso osa parisuhdetta. Elämä nimittäin on melkein kokonaan arkea. Siitä kannattaa tehdä elämän paras aika. Lomilla ei parisuhdetta kannata yrittää peruskorjata. Entä kenen kanssa jaksaisit keskustella vuoden? Silloinkin, kun ympärillä ei ole virikkeitä. Ei lapsia, harrastuksia ja muuta mukavaa – vain ajatuksenne, havaintonne ja sisäinen maailmanne.

Uskon ihmisraakileisiin, jotka uskaltavat nojautua toistensa varjoihin.

Onni on orjamme, emmekä me sen orjia.

Kommentoi!

kommenttia