Uutisia rakkauden olemuksesta

Rakkaus on lempeää. Rakkaus on raastavaa. Rakkaus avaa silmämme – tai sokaisee. Rakkaus synnyttää uutta elämää, herättää arjessaan kuihtuneen henkiin – ja rakkauden vuoksi kuollaan ja tapetaan.

Siis mitä ihmettä! Rakkaus on ristiriitaista. Rakkaus on vaikeaa. Niinpä niin, tietenkin. Minkä tahansa olemus on paljon enemmän kuin havaintomme siitä. Rakkauden eritoten. Siksi kysymme vuosisata toisensa jälkeen: mitä rakkaus on?

Pohdin Jaksaa, jaksaa -kirjassani, kuinka vaikeaa on käytännössä erottaa halu rakkaudesta. Halu omistaa jotakin, tai toisaalta halu uhrautua, uhrata itseään rakkauden valepuvussa, jota kutsumme ”haluksi rakastaa”.

Sanotaan myös viisaasti, että rakkaus ei ole tunne, se on tekoja. Haluhan on tunne.

Taannoin mieleeni tuli antaa itselleni todistus elämän kouluvuodesta. Annoin itselleni erityisen huonon arvosanan lähimmäisyydestä, rakastamisesta. En ole yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa useimpien lähimmäisteni eteen, kuten tapanani on ollut, vaikka rakastan heitä syvästi.

Olen ollut jotenkuten läsnä, mutten ole järjestellyt heille tukea ja apua, piristystä tai yllätyksiä, en ole muovannut omaa elämääni soljumaan heidän virtaansa. Olen valunut viikko toisensa jälkeen omaa uomaani pitkin elämää eteenpäin. Kun kohtaaminen on ollut kohtuullisesti järjesteltävissä, olen ollut läsnä. En ole tarjoutunut vapaaehtoistöihin kuin harvoin, en ole panostanut ulkonäkööni, en tarjonnut illallisia ravintoloissa, kuten ennen. Rakkauden tarmokkuus on ollut vähäistä.

Tämän mielestäni surkean saamattoman vuoden päätteeksi istuin perinteisessä joulukohtaamisessa ystäväni kanssa, kun hän kesken lounaan nousi halaamaan ja tokaisi minun olevan valtavan hieno ihminen. Tämän vuoden aikana hän on auttanut minua ja toi minulle joululahjan, vaikka minä pyysin puolin ja toisin lahjatonta joulua.

Sittemmin istuin joulukuusen vierellä, jonka hän myös järjesti meille, avasimme tyttären kanssa lahjoja ja söimme herkkuja, kiitos kaikista tämän sydänystävän.

Muistelin kesää ja syksyä, jolloin olen ollut mielestäni surkeaakin surkeampi elämänkumppani. Olen kyllä ollut läsnä, mutten ole nähnyt juurikaan vaivaa. Olen ottanut auliisti vastaan hemmottelua, yllätyksiä, osoittanut rakkautta ilman vaivannäköä – ensi kertaa elämässäni.

Todistuksen jo annettuani toteankin, että tänä vuonna olen oppinut poikkeuksellisen paljon rakkauden vastaanottamisesta. En ensin ihmisiltä. Armo on nimittäin avain tähän oppiaineeseen. Armo opettaa ihmistä vetämällä voimat kyvyltä heittää rakkauden palloja, paljon ja pitkälle. Jää jäljelle rakkauden toinen puoli: kyky ottaa koppeja.

Kuvittelin vielä todistusta antaessani olevani hyödyttömämpi, mitättömämpi kuin ennen, kanssaeläjät eivät muka vain ole huomanneet sitä! Joudun kuitenkin toteamaan arviointikykyni olevan rajoittunut. Olenkin laajempi. Paljon matalampi, huomaamattomampi, mutta laajemmalle ulottuvampi. Kuin sulanut jäävuori.

Rajoittunut käsityksemme rakkauden olemuksesta on kapea. Se on kuin aitaus, jonka laudat ovat vanhoja uskomuksiamme rakkauden ehdoista ja lainalaisuuksista. Kykymme rakastaa itseämme on erityisen kapea karsina, ruostuneella haalla lukittu.

Tänä vuonna olen oppinut jotakin hyvin tärkeää:

Todellista rakkautta kokiessasi olet enemmän oma itsesi kuin kykenet itseksesi olemaan.

Kommentoi!

kommenttia