Siitä on yhdeksän kuukautta, kun viimeisen kerran päätin, etten enää ikinä juo. Korkki on pysynyt kiinni, eikä se ole edes ollut vaikeaa. Kun on tarpeeksi kauan hakannut päätä seinään ja saavuttanut sen oman pohjansa, lopettaminen on helppoa. Tämä pätee niin alkoholiin kuin muihinkin tuhoisiin riippuvuuksiin.

Mikä on muuttunut yhdeksän raittiin, absolutistisen, streittarikuukauden aikana?

Melkeinpä kaikki.

Muutokset henkisessä ja fyysisessä olotilassa alkoivat tuntua ja näkyä nopeasti. Alun väsymyksen jälkeen tuli iloa ja ihan uudenlaista energiaa elämään. Tuntui onnelliselta.  Pitkään otteessaan pitäneet alakulo ja masennus – joita tuskin kukaan ulkopuolelta havaitsi – katosivat, ja tilalle tuli mielenrauhaa ja onnenpipanoita pienistä arjen asioista.

Kun pullonhenki piti minua otteessaan, ei paljon naurattanut. Paitsi ehkä matkalla Alkoon.

Vaikka juomiseni ei erottunut muista (Suomessa vaatii aika paljon erottautuakseen tässä suhteessa), vaikka se ei näkynyt minusta ulospäin ja vaikka en juonutkaan aamusta iltaan enkä edes päivittäin, se hallitsi ajatuksiani.

Tuntui, että elän tasapaksussa harmaassa usvassa, josta ei näy ulospääsyä.  Toki matkustelin ja oli niitä hauskojakin hetkiä, mutta liian usein pohjavire oli alakuloinen. Ilon hetkiäkin varjosti syyllisyys ja häpeä riippuvuudesta.

Olenhan sentään äiti, eivätkä hyvät äidit juo. Vaikka tyttäreni ei ikinä nähnyt minua humalassa, tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut henkisesti läsnä odottaessani malttamattomana sitä omaa hetkeä, jolloin saan avata jääkaapin ja kaataa kylmää rieslingiä lasin täyteen.

Kun ei enää säännöllisin väliajoin turruta itseään viinillä, on melkeinpä pakotettu muuttamaan elämästään ne asiat, jotka eivät tunnu hyviltä. Ei yksinkertaisesti pysty toimimaan itseään vastaan. Esimerkiksi tylsistä juhlista tai ikävästä seurasta lähtee ajoissa pois, kun ennen joi itsensä mukavaksi.

Unelmiaan ei tarvitse haudata, vaan niitä voi lähteä tavoittelemaan, koska voi luottaa itseensä. Siihen on myös enemmän aikaa, rahaa ja energiaa.

Olen alkanut rakastaa arkea, eikä minun enää tarvitse ”rentouttaa” itseäni viikonloppuna viinillä. Olen ihan rento muutenkin. Eikä todellakaan ole tarvetta nollata mitään. Haluan nauttia joka hetkestä aistit kirkkaina. Pidän itsestäni nykyään enemmän ja viihdyn omassa seurassani. Ennen en viihtynyt.

Minun unelmani pienestä pitäen on ollut oma hevonen. Sen unelman hautasin ajat sitten, kun ymmärsin, että työt pitävät pääkaupungissa eikä täällä ole varaa pitää hevosta. Mutta kun tyttäreni alkoi muutama vuosi sitten hokea, että ostetaan hevonen, eikä hänen intonsa missään vaiheessa näyttänyt laantumisen merkkejä, heräsi päässäni ajatus: minun työnihän on sellaista, että voin tehdä sitä käytännössä mistä käsin ja milloin vain. Ja hieman kauempana pääkaupungista kaikki on puolet halvempaa.

Niinpä ostimme tyttären kanssa hevosen ja muutamme sen kanssa uusiin maisemiin, tunnin ajomatkan päähän Helsingistä. Olemme molemmat aivan onnessamme: meillä on hevonen! Uudesta kodista on kävelymatka tallille!

Liioittelematta yhtään, tätä voi kutsua suureksi elämänmuutokseksi. Eikä pelota ollenkaan, koska olen vapaa viinistä!

Vapaa viinistä -kirja ilmestyy syyskuussa ja sen voi tilata täältä:
http://kauppa.basambooks.fi/Vapaa-viinistae-Miten-elaemae-muuttuu-kun-pistaeae-korkin-kiinni

Aiheesta puhutaan Viisas elämä messuilla: http://www.viisaselamamessut.fi/esiintyja/koivu-ira/

 

 

 

Kommentoi!

kommenttia