Tämä on ensimmäinen Viisas Elämä -blogikirjoitukseni. Haluan tässä kirjoituksessa pureutua tunteiden sanoittamiseen – aktiiviseen kuunteluun, joka esittää minun arjessani suurta osaa. Pidän sitä hyödyllisenä osana tietoista vanhemmuutta, joka taas on bloggauksieni yleisempi teema.

Lohtu on ihana asia ja kiistatta jotain, mitä me kaikki kaipaamme. Toisaalta se on jotain, mitä harva osaa todella antaa. Mikä siinä on niin vaikeaa? Kerron arkisen esimerkin avulla, mitä olen itse ymmärtänyt lohdusta ja hyväksynnän osoittamisesta.

12747309_918406811605861_7125545888814016103_o

Yhtenä arki-iltana tulimme aika myöhään kotiin. Rappukäytävässä esikoiseni potkaisi vahingossa sisarustaan jalkaan. Puolisoni sanoi siinä vähän kärkevästi, että olipa kurjasti tehty, kunnes tajusi, että kyseessä oli vahinko. Lapsi pyysi anteeksi, mutta väsynyt pikkusisarus kiukustui kovasti eikä antanut anteeksi. Sisään päästyämme me söimme pikaisesti iltapalan ja sitten lapset kävivät pesulla ja menivät nukkumaan.

Pienempi nukahtikin ihan samantien, mutta 5-vuotias isompi pyöri sängyssä ja sanoi sitten:

– Äiti, mua ei nukuta yhtään.

Pulinat pois ja pää tyynyyn, nyt on nukkumaanmenoaika
– Ai, sä et halua nukkua? Haluaisit valvoa? Minä vastasin.

– Niin. Isi ei tykkää musta enkä mä halua mennä päiväkotiin huomenna, lapsi sanoi.

Tottakai isi sinusta tykkää! Isi rakastaa sua kovasti. Huomenna on ihan tavallinen päiväkotipäivä, tottakai menet.
– Susta tuntuu, että isi ei tykkää susta? Vahvistin lapsen sanoman.

– No, niin, tai että se on mulle vihainen, kun mä potkasin Eeriä rapussa, lapsi kertoi.

Höpsis, eihän se enää sulle vihainen oo.
– Ai, sä ajattelet, että isi on sulle siitä vielä vihainen? Hieman yllättyneenä totesin.

– Joo. Tai ehkä se ei oo enää. Ei se vaikuttanu vihaiselta iltapalalla, lapsi huomasi.

– Niin. Mutta mites se, että sanoit, ettet haluu mennä päiväkotiin? Palasin aktiivisesti kuuntelemaan toista lapsen mainitsemaa asiaa.

– Niin, ku kukaan ei leiki siellä mun kanssa, hän kertoi huolestuneena.

No leikkiihän, onhan sulla vaikka kuinka paljon kavereita!
– Sua pelottaa, että jäät yksin ulkopuolelle leikeistä? Sanoitin tunteita.

– Joo. Koska Eeri on mulle vihainen siitä potkusta. Se sanoo muille, ettei ne leiki mun kanssa, lapsi kuvaili mielessään olevaa tilannetta.

Mutta eihän Eeri päätä sitä, kuka sun kanssa leikkii ja miks se muutenkaan noin tekis. Turha tätä on murehtia!
– Sä ajattelet, että Eeri määrää sen, kuka sun kanssa leikkii ja kuka ei ja että huomenna ne jättää sut sen rapussa käyneen jutun takia yksin? Sanoin.

– Niin, tai ehkä ne ei jätä. On mulla siellä kivoja kavereita eikä Eeri tekis silleen. Sehän nukkuu. Ei se oo vihainen. Hyvää yötä, äiti.

Lapsi käänsi kylkeä ja nukahti heti.

Mitä äsken tapahtui?

Käytännössä tapahtui se, että minä päätin olla läsnä ja olla kieltämättä lapsen kokemia tunteita.

Yllä oleva tilanne oli minulle todella hyvä esimerkki siitä, miten monta kertaa vuorovaikutustilanteessa voi mennä mönkään. Olin vähällä vastata heti lapsen ensimmäiseen viestiin negaatiolla. “Pulinat pois ja pää tyynyyn, nyt on nukkumaanmenoaika” tai “Älä höpsi, kyllä se uni tulee heti, kun rauhoitut ja olet hiljaa” olivat jo puolitiessä tulossa suustani ulos. Sain itseni kuitenkin kiinni ja aloin tietoisesti aktiivisesti kuunnella lasta, koska ymmärsin, että hänellä on ongelma. Sen tiesin siitä, että tämä lapsi menee yleensä mielellään nukkumaan. Se, että hän kertoi, ettei saa unta, oli merkki ongelmasta ja merkittävää oli, että minä tajusin sen. Siinä kohdassa minulla syttyi onnekas merkkivalo päässäni.

Seuraava kohta suorastaan huusi kieltämistä: “Tottakai isi sinusta tykkää! Isi rakastaa sua kovasti”. Maltoin kuitenkin mieleni, koska tiedän, että tärkeintä on kuulla toista ja vahvistaa hänen kokemuksensa.

Entä kaverikysymys? Automaattinen vastaus minussa olisi ollut: “Kyllähän sun kanssa leikitään. Sullahan on monta hyvää ystävää. Mites Taika ja Niko?”. Maltoin kuitenkin antaa tilaa lapsen tunteille ja hän eteni tarinassaan, joka olisi voinut moneen kohtaan päättyä, jos olisin hätäillyt selkäydinreaktioideni mukaisesti.

Nyt lapsi kävi itse läpi prosessin, jonka kautta hän sai lohtua ja oman oivalluksen siitä, että kyseiset pelot ovat turhia. Ainoa, mitä hän tarvitsi minulta oli läsnäolo ja huomio.

Mitä jos olisin tehnyt toisin? Ainakin tämä osa lasta olisi jäänyt minulta näkemättä. En olisi tiennyt tällaisista peloista tai siitä, että pieni sattumus oli jäänyt häntä vaivaamaan. Ajattelen, että haluan tuntea lapseni myös tällä tasolla. Luulen myös, että lapselle kehittyy nyt kanssani sellainen olo, että kaikenlaisia tunteita saa olla ja että niistä voi kertoa. Että olemme kokonaisia ja tunteet saavat olla sellaisia kuin ne ovat. Se on iso viesti myös aikuisuuteen: saa pelätä, saa vihastuakin ja silti rakkautta ja hyväksyntää on. Ajattelen, että se on lohdun ydin.

9789522604835

Jos haluat tutustua minuun ja pitämiini kursseihin lähemmin, voit käydä tykkäämässä Ihana perhe -sivustani ja osallistua kursseilleni. Minulta on myös juuri ilmestynyt Viisas Elämä -sarjan kirja nimeltä Kamalan ihana päivä – Lasten mindfulness. Syksyllä minulta ilmestyy 2016 kirja tietoisesta vanhemmuudesta.

Kommentoi!

kommenttia