Yritin hiljattain laskea, montako kuukautta tai vuotta olen yhteensä viettänyt Intiassa. Menin laskuissa sekaisin 40 kuukauden jälkeen. Minulta kysytään usein mikä sinne Intiaan oikein jatkuvasti vetää takaisin, ja mietin sitä kyllä säännöllisesti itsekin.

Ensimmäinen Intian-matkani vuonna 1999 kesti vajaat kolme kuukautta. Siitä jäi mieleen painava rinkka, jatkuva vatsatauti, toista vuorokautta kestävät junamatkat kakkosluokan ilmastoimattomissa vaunuissa ja yöpymiset halvoissa hotelleissa, joiden patjoista sai kutisevia lutikanpuremia ja suihkussa käydessään oli varmistettava ettei kylpyhuoneen ikkunan (eli seinässä olevan reiän) takana seisonut kutsumatonta yleisöä tirkistelemässä. Tuon matkan jälkeen päätin, etten varmasti matkusta Intiaan enää koskaan.

Vuosien varrella unohdin vatsataudit ja lutikat, ja aloin muistella yhä useammin idyllisiä veneretkiä Keralan kauniilla sisävesistöillä ja romanttisia auringonlaskuja Gokarnan rantahiekalla. Syksyllä 2005 matkustinkin sitten taas Intiaan, Mysoreen opiskelemaan astangajoogaa. Aioin viettää Intiassa kaksi kuukautta, mutta jäin Mysoreen asumaan yli kolmeksi vuodeksi. Ehdin pyörittää kahvilaa, opiskella joogaa, istua moottoripyörän tarakalla tuhansia kilometrejä ympäri Intiaa, kiertää temppeleitä ja tavata pyhimyksiä.

Näin Intiassa paljon uskomattoman kauniita asioita. Usein kysytään mikä oli paras kokemukseni Intiassa tai paras matkani. Niitä on mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen! Ehkä moottoripyörämatka maailman korkeimmalla ajotiellä Intian Himalajalla? Tai kohtaaminen norsuperheen kanssa Nagarholen kansallispuistossa? Veneretki pyhää Gangesia pitkin Varanasissa auringon noustessa?

Intiassa näin myös uskomattoman rumia asioita: eriarvoisuutta, käsittämätöntä köyhyyttä, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, eläinten järkyttävää kohtelua. Usein samana päivänä saattoi nähdä tai kokea jotain käsittämättömän kaunista ja jotain käsittämättömän julmaa.

Asuttuani Mysoressa reilut kolme vuotta olin vihdoin varma, että olin saanut Intiasta tarpeekseni ainakin useiksi vuosiksi. Olin kuitenkin jo seuraavana kesänä taas Mysoressa opiskelemassa. Viime viiden vuoden aikana olen viettänyt melkein joka talvi monta kuukautta Intiassa. Nyt syksyn lähestyessä mietin taas uuden hakemuksen täyttämistä Astangajoogainstituuttiin: ei sieltä jotenkin osaa pysyä poissa.

Moni Intiassa pitkiä aikoja viettänyt kokee samanlaisia ristiriitaisia tunteita. Moni Mysoressa säännöllisesti käyvä astangajoogan opiskelija lupaa säännöllisesti, että pitää välivuoden Intiassa käymisestä, mutta syksyn tullessa joka ikinen alkaa taas katsella Intian-lentojen hintoja ja täyttää viisumihakemusta.

Intia ei päästä ketään helpolla. Intia koettelee kärsivällisyyttä; hermot menevät joskus monta kertaa päivässä, ja juuri kun on menettänyt hermonsa, kokee jotain niin koskettavaa ja kaunista, että alkaa heti katua aiempaa hermostumista. Vaikka Intia kuinka koettelisi sekä henkistä että fyysistä kestävyyttä, ja vaikka kuinka mietin jokaisen matkan jälkeen etten varmasti palaa Intiaan kovin nopeasti, melko pian jokaisen matkan jälkeen alan jo suunnitella seuraavaa Intian-reissua. Ihan kuin pieni pala itsestä olisi aina Intiassa.

Kuva: Satu Rommi

Satu Rommi on keskustelemassa Intiasta Turun kirjamessuilla la 3.10.

Satu on kirjoittanut Intiasta kirjoissa Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (2009), Moottoripyörällä Himalajalle (2011) ja Monsuunimantroja: Kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2014).

Kommentoi!

kommenttia