Kuulutko ihmistyyppiin, jolla auttamisen halu lähtee niin selkärangasta, että huomaat usein tarjonneesi auttavan kätesi, ennen kuin sitä on edes ehditty pyytää? Joskus jopa silloin, kun apuasi ei edes kaivata, mutta päässäsi keikkuvat Äiti Teresa -lasit ovat jo havainneet kuvitellun hädän hohteen toisen silmissä? Jos kuulostaa tutulta edes puolittain, toivotan sinut tervetulleeksi Ankarien Auttajien -kerhoon, johon itsekin kuulun. Tästä huolimatta ja luultavasti juuri siksi, minut on oikein psykologisilla testeillä todettu epäsopivaksi ammattiauttajien aloille.

Menin lukion jälkeen ammatinvalintatesteihin. Luultavasti hehkuin tuolloin sisäistä ärtymystä toisten auttamista kohtaan. Olin saattanut itseni burn outin partaalle toimimalla seremoniamestarina, jumalana ja diktaattorina avun tarpeessa olevalle lapsuudenperheelleni. Perheen vastuunkantajan roolissa tunsin ylikorostunutta vastuuta läheisteni auttamisesta, mikä oli usein melko mahdotonta. Onneksi aloitin tuolloin terapian löytääkseni muun muassa vähemmän kuluttavan tavan olla avuksi. Se on varmasti hyödyttänyt muitakin kuin minua. Ei välttämättä ole helppoa tai edes mukavaa olla Ankaran Auttajan jelppimisen kohteena.

Edelleen minulla on viha-rakkaus -suhde auttamiseen, jos se ei tule suoraan sydämestä, vaan enemmän sieltä vastuunkantajan kammiosta. Vaatteiden antaminen erilaisiin keräyksiin, rahan kuukausilahjoittaminen ja sen sellainen on mielekästä ja helppoa (paitsi silloin kun rahaa ei ole), koska se on henkisesti vapaata. Silloin jelpitään jotain asiaa. Tyttöjen kouluttamista, sodan uhreja, vähävaraisia perheitä. Ei henkilökohtaisesti korvan juurella hengittävää ihmistä. Sukulaista, ystävää, naapuria tai työkaveria. Lahjoituksista ei seuraa jatkovastuuta, sillä teit jo osuutesi. Ja silti, eikö tärkeintä ole auttaa juuri läheisiä? Niitäkin, jotka käyvät hermoille?

Auttaminen ei ole aina helppoa. Henkisesti vapaasta auttamisesta ei seuraa jälkimorkkista, mutta ankarasta auttamisesta kyllä. Sanoinko jotain väärin, pahensinko toisen oloa hyvää tarkoittavilla neuvoillani, miksen vain kuunnellut? ”Ai teillä on nyt todella tiukkaa taloudellisesti. Mitäs jos myisitte kotinne ja muuttaisitte vuokralle pienempään asuntoon? Voisiko lapset lopettaa kalliit harrastuksensa niin ettei sinun tarvitsisi uuvattaa itseäsi tekemällä kolmea työtä” Ei taloudellisessa ahdingossa oleva halua välttämättä järjen sanoja ja ratkaisuja ystävältä, vaan korvan ja sydämen, joka kestää hetken ajan toisen hätää ja huolta. Ja se on ainakin minulle joskus todella vaikeaa. Olla tuputtamatta ratkaisuja, jotka voivat olla hyvinkin ankaria toimenpiteitä vaativia.

Joskus olo voi myös niin sanotun auttamisen jälkeen johtaa itseruoskinnan lisäksi närästykseen. Miksi mitään muutosta ei näytä ikinä tapahtuvan, vaikka kuinka auttaa? On kulahtanut, tyhjiin imetty olotila, kun lajitoveri on kaatanut niskaan oman pahan olonsa ja niillä samoilla valitusvirsillä kuin aina ennenkin. Joskushan me vain haluamme valittaa, ennemmin kuin muuttaa tapojamme toimia ja ajatella. Inhimillistä, mutta turhauttavaa auttajaparalle, joka tietysti itsekin sortuu ajoittain ruikuttamiseen. Mutta Ankarana Auttajana toimiessaan hän haluaa nähdä Tuloksia. Muutoksen. Katharsiksen. Ilon toisen silmissä.

Itseäni helpottaa tieto, että en minä tiedä, miten kunkin meistä on elämänsä elettävä. Tietääkö kukaan? Armollisempaa kaikille on siis unohtaa vastauksia jakavan oraakkelin rooli ja olla ”vain” ystävänä hädässä. Ja jos ei siihen juuri sillä hetkellä pysty, on sekin okei. Omasta jaksamisesta on myös pidettävä huolta, mutta sitä ei myöskään kannata liikaa miettiä. Usein se, että pistää itsensä syrjään ja keskittyy toisen tukemiseen, tekee meille itsellemmekin äärettömän hyvää

Me olemme täällä tukeaksemme ja auttaaksemme toisiamme. Se on geeneissämme, soluissamme, ihomuistissamme. Se on meihin koodattu, miten kenellekin, mutta kukaan ei ole syntynyt ilman sitä. Me tarvitsemme toisiamme. Kunhan vain me Ankarat Auttajat muistaisimme, että joskus vähempikin riittää. Ja että apua on myös hyvä osata pyytää ja ottaa vastaan. Unohtamatta  tärkeintä. Muinaiskreikkalaisen kirjailija Aiskhyloksen sanoin: ”Auta itseäsi, niin jumalatkin auttavat sinua.”

Lempeää ja rakkaudellista syksyä meille kaikille.

Sanna Vaara

IG: sanna_vaara

Kuva: Julia Alakulju