Johtaako kaikki jooga samaan päämäärään?

”Kaikki on joogaa”, kuuluu yleinen toteamus. Monista nykyisistä joogakirjoista voi lukea, että eroistaan huolimatta kaikki joogasuuntaukset johtavat lopulta samaan päämäärään. Lisäksi joogan päämäärän kerrotaan olevan maailmankatsomuksesta riippumatta kaikille sama, ja sitä voi siksi kutsua miksi haluaa, tai olla kutsumatta miksikään.

Ajatus on kieltämättä viehättävä. Se sopii yhteen länsimaisen humanismin ihanteiden kanssa ja vaikuttaa varsin käytännölliseltä asenteelta nykymaailmassa. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Mikä on tämä ”sama päämäärä”, johon joogan ajatellaan johtavan?

Joogan monet menetelmät

Aloittakaamme siitä, mitä joogit oikeastaan tekevät. Näennäisestä monimuotoisuudestaan nykyjooga on varsin yhdenmukaista. Vaikka eri nimisiä joogatyylejä on kymmenittäin, useimmissa niissä harjoitetaan varsin samanlaisia menetelmiä. Valtaosa nykyjoogasta keskittyy asanoihin ja hieman vähemmässä määrin pranayamaan ja meditaatioon.

Ajatus kaikkien joogatyylien yhteisestä päämäärästä onkin varsin helppo ymmärtää, jos katsotaan vain nykyjoogan valtavirtaa. Samankaltaisilla harjoituksilla on pitkälti samanlaiset välittömät vaikutukset, eikä silloin ole väliä, aloittaako harjoituksen esimerkiksi aurinkotervehdyksellä (kuten astangajoogassa) vai päälläseisonnalla (kuten sivanandajoogassa).

Kuva kuitenkin muuttuu, kun mukaan sisällytetään esimodernit ja nykyisin marginaalisemmat joogamenetelmät: edellä mainittujen tekniikoiden lisäksi joogan työkalupakkiin kuuluvat myös esimerkiksi käyttäytymistä ja elämäntapaa koskevien sääntöjen noudattaminen, ankarat keholliset puhdistautumismenetelmät, mantrat, erilaiset rituaalit, seksuaalienergian muuntamisen tekniikat, pyhien tekstien opiskelu, uskonnollinen palvonta, sekä erilaiset ruumiillisen itsekurin muodot.

Ajatus siitä, että vaikkapa uskonnollisesta palvonnasta koostuva bhaktijooga tähtäisi itsestään selvästi samaan päämäärään kuin surffilaudan päällä tehtävä asanaharjoitus, tantrinen ryhmäseksirituaali tai käden pitäminen ilmassa kahdentoista vuoden ajan – kuten jotkut intialaiset joogit ovat kautta aikain tehneet – kuulostaa vähintäänkin erikoiselta.

Pyritäänkö joogalla mihinkään?

Joskus kuulee toisaalta sanottavan, ettei jooga ole ”suorittamista” tai että harjoitus ei oikeastaan tähtää mihinkään erityiseen lopputulokseen, vaan on ”matka” tai ”päämäärä itsessään”. Nämä ideat ovat tietysti ymmärrettäviä vastareaktioita tehokkuutta ja tuloksia palvovaan työkulttuuriimme. Ne ovat kuitenkin ristiriidassa perinteisen käsityksen kanssa, jonka mukaan jooga on sadhana, keino jonkin päämäärän saavuttamiseen.

Päämääriä, joka joogalla on pyritty perinteisesti saavuttamaan, ovat olleet esimerkiksi vapautuminen jälleensyntymien kiertokulusta, todellisuuden perimmäisen luonteen oivaltaminen (jota on käsitteellisty joogan klassisessa kirjallisuudessa eri tavoin) tai länsimaisen maailmankuvan yliluonnollisina pitämien kykyjen kehittäminen.

Ottamatta kantaa siihen, onko näitä päämääriä todella mahdollista saavuttaa, niiden asemaa joogan traditiossa ei voi sivuuttaa. Useimmat joogan harjoituksista perustuvat maagis-mystiseen maailmankuvaan, eikä monia niistä ole lainkaan mahdollista selittää lääketieteellis-materialistisesta näkökulmasta. On siis myönnettävä, että joogalla on nykyisten, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien päämäärien lisäksi tavoiteltu jotain hyvin erilaista.

Jooga elämäntapana ja harrastuksena

Harjoitusten päämäärän lisäksi valtaosa nykyjoogasta poikkeaa esimoderneista edeltäjistään myös harjoituksen intensiteetin osalta. Siinä missä klassiset joogatekstit olettavat harjoittajan omistautuvan joogin elämäntapaan täysipäiväisesti ja kokonaisvaltaisesti, monet ahkerimmatkin nykyjoogit käyttävät asana-, pranayama- ja meditaatioharjoituksiinsa enimmillään joitakin tunteja päivässä.

Mielestäni on aiheellista kysyä, missä mielessä säännöllinenkään joogaharrastus voi tuottaa samanlaisia tuloksia kuin totaalinen omistautuminen. Ainakin omalla kohdallani tiedän, ettei oma, ”laiskan miehen astangaksi” kutsumani kotikutoinen asanaharjoitukseni tuota samanlaisia tuloksia kuin kurinalainen päivittäinen harjoittelu osaavan opettajan ohjauksessa, saati sitten henkiselle harjoitukselle omistettu, maallisista huolenaiheista vapaa ashram-elämä.

Kyse ei ole siitä, että väittäisin jonkin tavan harjoittaa joogaa olevan jotenkin ”huonompaa” tai ”vähempiarvoista” kuin jonkin toisen. Erilaisissa lähestymistavoissa joogaan näyttää yksinkertaisesti olevan monista samankaltaisuuksista huolimatta kyse jonkin verran eri asioista.

Yksi polku, monta päämäärää?

Mitä siis oikeastaan tavoittelen, kun kömmin joogamatolleni ja taivutan unisen ruumiini ensimmäiseen aurinkotervehdykseen? Voin varmuudella sanoa, etten ainakaan yritä vapautua jälleensyntymien kiertokulusta. Elämäntapani on sen verran epäsattvinen ja päivittäinen karmasaldoni sen verran raskas, ettei moinen liene mahdollista tämän elämän aikana.

Myönnettäköön, että parhaimmillaan harjoitukseni vaimentaa mieleni jatkuvan hölötyksen. Silloin koen syvää rauhaa ja aistin asioita vivahteikkaammin. Käsittääkseni tämä on jotain samansuuntaista, kuin mitä Patanjali tarkoittaa kirjoittaessaan, että ”jooga on mielenliikkeiden pysähtymistä”. Nämä hetkelliset tilat ovat kuitenkin kaukana pysyvän samadhin syvyyksistä. En ole vielä oivaltanut hengen ja luonnon välistä alkuperäistä eroa.

Ehkä joogan päämäärien historiallista kirjoa voidaan kuitenkin ajatella jatkumona, jonka toisessa päässä on psykofyysinen hyvinvointi ja toisessa metafyysinen oivallus. Ehkä tekemiemme harjoitusten luonteesta ja intensiteetistä riippuu, miten pitkälle tällä polulla etenemme.

Toisaalta vaikuttaa siltä, että toteamus ”kaikki on joogaa” on vain keino väistää kysymys siitä, mihin joogalla oikeastaan pyritään. Nykyiseen individualismin kulttuuriin kuuluu, että jokainen saa määrittää joogan päämäärän haluamallaan tavalla. Sen sijaan, että samaan päämäärään olisi monta polkua, yhden polun ajatellaan vievän moniin paikkoihin.

Olisikin ehkä aiheellista pohtia enemmän joogan päämäärää, menetelmiä ja harjoituksen eri osa-alueita. Niistä olisi paikallaan myös puhua avoimemmin joogakouluilla. Kaikki polut eivät välttämättä vie perille asti, vaikka ne veisivätkin jonkin matkaa samaan suuntaan.

Kuva: Designed by Freepik

 

Matti Rautaniemi (synt. 1981) on joogan historiaan perehtynyt uskontotieteilijä, toimittaja ja kääntäjä. Hän on valmistunut teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta ja tekee parhaillaan Åbo Akademissa väitöskirjaa joogan historiasta Suomessa. Joogin lukulamppu -blogissa Matti tarkastelee joogamaailman nykyilmiöitä, menneisyyttä ja tulevaisuutta omaperäisellä otteella.

Basam Books julkaisee Matin esikoiskirjan Erakkomajoista kuntosaleille – miten jooga valloitti maailman syyskuussa 2015.

Erakkomajoista kuntosaleille facebook-sivulla voit seurata kirjaan liittyviä uutisia ja ajankohtaisia joogakuulumisia maailmalta. Käy tykkäämässä!

Matin aiempiin julkaisuihin kuuluvat suomennokset D. T. Suzukin ja Erich Frommin teoksesta Zen ja psykoanalyysi (FT Mika Pekkolan kanssa, Basam Books 2012), sekä Daniele Bolellin kirjasta Luo oma uskontosi (Basam Books 2014). Kirjat ovat saatavilla hyvinvarustelluista kirjakaupoista ja tilattavissa täältä: www.basambooks.fi

Tule kuuntelemaan Matin luentoa joogan matkasta erakkomajoista kuntosaleille Viisas elämä -messuille syyskuussa: www.viisaselamamessut.fi

Matti Rautaniemen muuhun tuotantoon voit tutustua osoitteessa www.mattirautaniemi.com.

Kommentoi!

kommenttia